23. marraskuuta 2010

Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet (1998)


Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 288 (pokkari)
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Anna muuttaa maailma suureen ja kiehtovaan Kuopion kaupunkiin töihin ja suunnittelee itselleen tyytyväistä pientä elämää. Rakastuminen ja avioliitto tummasilmäisen Lassin kanssa siirtävät hänet kuitenkin outoon, hallitsemattomaan maailmaan.

Oma arvio:

Takakansi ei ole kovin informatiivinen, joten taustoitan tarinaa vähän lisää, jotta selityksestäni saa edes jonkinlaista tolkkua. Tarina sijoittuu 1920- ja 1930-luvuille. Anna siis muuttaa Kuopioon piikomaan eräälle tohtoripariskunnalle. Tukena on myös jo Kuopiossa asuva Helmi-sisko. Anna ihastuu Lassiin, suhdekin muodostuu ja klassisesti he päätyvät avioliittoon kun Anna huomaa olevansa raskaana. Liitto on kuitenkin varsin onnellinen vaikkakin aluksi lapseton. Käännekohdan tekee Lassin joutuminen Tammisaaren vankilaan "epäisänmaallisuudesta". Annalle ei ole ihan selvää miksi Lassin kohtalo on mikä on. Lassin vankilassaolovuosina Anna kiinnittyy entistä tiukemmin sitein Lassin sukuun ja etenkin Lassin veljenpoikaan Jalmariin, jota pidetään hiukan vajaaälyisenä. Mustat morsiamet on Kähkösen Kuopio-sarjan ensimmäinen osa.

Sirpa Kähköstä on paljon kiitetty nimenomaan kielellisestä ilmaisusta ja minun on pakko yhtyä näihin kiitoksiin. Hyvin harvoin romaaneissa kytkeytyy yleiskieli ja murre toisiinsa niin saumattomasti kuten tässä Kähkösen romaanissa. Savon murre ei ole juurikaan tuttua minulle, mutta silti tässä sitä kykeni täysin ymmärtämään ilman murresanakirjaa. Pääasiassa kerronta tapahtuu yleiskielellä ja dialogi murteella, mutta toisinaan etenkin ajatusten kuvaaminen menee myös murteen puolelle. Siirtyminen kielestä toiseen on tehty todella onnistuneesti, että aina lukijana ei tajuakaan lukevansa yleiskielen sijasta puhdasta savon murretta.

Murteellisuus luo myös henkilöhahmoihin enemmän henkeä. On jotenkin merkittävää, että tohtorinna, jonka luona Anna oli aluksi piikomassa, ei puhu murteellisesti. Anna, Lassi ja Lassin sukulaiset, Helmi ja kaikki muut "tavalliset ihmiset" puhuvat murteella. Luokkajako tehdään kielenkin kautta hyvin selväksi. Näin se on ymmärtääkseni ollut ihan todellisuudessakin.

Mustat morsiamet on myös Annan kasvutarina. Arka ja hiljainen tyttö muuttuu puoliaan pitäväksi "punikin akaksi". Muutoskin tapahtuu hienokseltaan ja uskottavasti. Kähkönen ei liioittele, mihin moni muu herkästi sortuisi. Annasta ei ainakaan tässä vaiheessa tule mitään vaikutusvaltaista matriarkkaa, vaan kunhan pääsee hiukan eroon alun nyhverömäisyydestään.

Lassin hahmo jäi hiukan etäiseksi. En tiedä onko vika lukijassa vai missä. Mitään suoranaista moitetta en aiheesta keksi, mutta en vain onnistunut saamaan tästä hiukan salaperäisestäkin miehestä kunnon otetta. Ehkä se muuttuu sarjan seuraavissa osissa? Sen sijaan Lassin veljenpoika Jalmari oli yksi sympaattisimmista henkilöistä. Jalmarin ja Annan suhde kuvastaa hienosti molempien kaipuuta; toinen kaipaa äitiä ja toinen lasta.

Vaikka Mustat morsiamet ei ollutkaan mikään jännitystarina, pystyi Kähkönen pitämään lukijan hyvin pihdeissään. Tarina eteni jouhevasti, turhia märehtimättä, turhia kiirehtimättä. En sanoisi tätä loistavaksi, mutta neljän tähden romaaniksi kyllä. Mikä se yhden tähden puutos on, en osaa sanoa. Ehkä kuitenkin olisin kaivannut lisää tietynlaista syvyyttä. Varmaa kuitenkin on, että Kähkösestä kuullaan vielä tässä blogissa!

Kuopio-sarjan muut osat:
(2.) Rautayöt
(3.) Jään ja tulen kevät
(4.) Lakanasiivet
(5.) Neidonkenkä

18. marraskuuta 2010

Riikka Pulkkinen: Raja (2007)

Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: n. 400
Pisteet: 2½ /5
Mistä minulle: oma ostos


Anja Aropalo, 53-vuotias kirjallisuuden professori on tehnyt Alzheimerin tautia sairastavalle miehelleen lupauksen: hän auttaa miestä kuolemaan sitten, kun tämä ei enää muista. Vähä vähältä mies riisuutuu muistoistaan ja Anjan pitäisi lunastaa raskas lupauksensa.
Samaan aikaan toisaalla Anjan sisarentytär, lukiolaistyttö Mari, rakastuu kaikella nuoruuden voimalla äidinkielenopettajaansa, joka yllättäen vastaa Marin tunteisiin. Heidän epäsovinnaisessa suhteessaan valta, halu ja vastuu sekoittuvat toisiinsa ja hämärtävät oikean ja väärän rajat.
Kuinka paljon vastuuta voi toisesta ihmisestä ottaa? Kuka meidän ääriviivamme piirtää? Voivatko laki, oikein toimiminen ja halu langeta koskaan yksiin ihmiselämässä?
Pulkkisen tarkkanäköinen romaani kuljettaa rinnakkain traagisia ihmiskohtaloita, jotka risteävät ja resonoivat niin, että Raja jää pitkäksi aikaa mieleen soimaan.

Oma arvio:

Lienee ehkä epäreilua, että tartuin tähän näin Pulkkisen Finlandia-ehdokkuuden alla. Vaikka tämä ei olekaan se ehdolla oleva teos, vaan Pulkkisen esikoinen, olivat odotukseni silti varsin korkealla. Lisäksi olin kuullut tästä aika paljon kehuja etenkin kielen osalta. Tunnustan kuitenkin, että petyin aavistuksen. Kiistatta kuitenkin on selvääkin selvempää, että Pulkkisesta kuullaan vielä. Raja on mielestäni enemmän lupaus kuin ihan valmis taidonnäyte. Finlandia-ehdokkaana olevaan Totta -romaaniin palataan tässä blogissa vielä myöhemmin.

En tiedä onko Raja tyypillinen esikoisteos, mutta tästä esikoisuus suorastaan hyppi silmille. Hyvässä ja pahassa. Tietynlainen naivius oli hellyyttävää, mutta paikoin ärsyttävää. Henkilöhahmot joko onnistuivat (Anja) tai epäonnistuivat (Mari) täysin. Aihe olisi myös kaivannut enemmän rajaamista (hehheh). Kantavana teemana olisi pitänyt olla joko Anjan tai Marin tarina, sillä molempien tarinat olivat niin vahvatunteisia. Nyt molempien änkeäminen samaan juttuun sekä söivät toisiaan että jäivät turhan laimeiksi. Yllätyksekseni tarinat eivät edes juuri kohdanneet toisiaan. Häh? Mikä siis oli molempien mukaan ymppäämisen pointti?!

Marin hahmo on mielestäni melkoisen epäonnistunut. Pitikö ihan kaikki sweet sixteen -kliseet tosiaan tunkea Mariin aina viiltelystä hätäsiin ja epäonnistuneisiin seksiyrityksiin, kunnes äikänopen kanssa kaikki sujuu kuin harlekiineissa? Piti näemmä. Koko Marin perhe tuntuu aika kömpelöltä. Ilmeisesti kyseessä on jonkinlainen parempaa luokkaa edustava perhe Villeroy & Boch -astioineen, Stockalla shoppailuineen ja Café Esplanadilla kahvitteluineen. Jouluaattona 16-vuotiaskin pukeutuu kotelomekkoon ja isä siemailee kallista konjakkia. Marin ja äidin dialogit ovat suorastaan tuskastuttavaa luettavaa. Marin osat ylipäätään tuntuvat melkein olevan kuin eri romaanista.
Tässä yksi pätkä:
Hän on tiennyt koko illan että se tapahtuu, että se tapahtuu juuri näin: Julian kävelee muutaman askeleen eikä katso, katsoo ensin toisaalle niin kuin ei välittäisi. Mutta sitten katse kääntyy. Eikä kumpikaan voi enää peitellä sitä ja sysätä pois tietoisuudesta. Tässä tilassa ja tässä ajassa ei ole muita enää, vain nämä kaksi ihmistä, kaksi kiertorataa jotka nyt leikkaavat toistensa reitin. Yhtä vääjäämättömällä todennäköisyydellä kuin tähtien toisiaan lähestyvät säännönmukaiset radat he nyt astuvat toisiaan kohti.
Ja plaaplaaplaa.

Anjan hahmo on lähestulkoon Marin vastakohta mitä onnistumisprosessiin tulee. Anja on hyvin selkeästi aikuinen, vanhempi nainen. Hän on elämää kokenut, muttei mikään kaikkitietävä alati lempeä ja viisas naishahmo. Anjan asema kirjallisuuden professorina jää vähäiselle huomiolle, mutta mitäpä sitä korostamaankaan kun ei se aiheeseen paljoa liity. Anjan ja Antin suhteen kuvaaminen onnistuu Pulkkiselta hyvin, suorastaan ällistyttävän hyvin siihen nähden, että sille on annettu tilaa niin vähän näiden muiden sekoilujen lomassa. Anjan ja Johanneksen kohtaaminen ja suhteen rakentuminen toimivat erittäin hyvin. Kaikki kolme, Anja, Antti ja Johannes, ovat hyvin uskottavia ja hienoja hahmoja. Ja näissä piilee se Pulkkisen antama lupaus, mikä kaikuu koko Raja -romaanissa.

Julian Kanerva (Marin äidinkielenopettaja) ja hänen perheensä ovat onnistumisen mittarilla siinä puolen välin tienoilla. Julianin ulkonäön kuvauksen tähden mieleeni nousi koko ajan kirjailija Juha Itkonen, josta en suuremmin perusta. Ehkä se vaikutti suhtautumiseeni Julianiinkin. Julian vaikuttaa lähinnä fetissikeskeiseltä pervolta, joka hetkeä ennen Maria naidessaan näkee Marissa oman esikouluikäisen tyttärensä. Eh... Sen sijaan Julianin ja hänen vaimonsa Jannikan suhde tuntuu melko uskottavalta ja tyypilliseltä lapsiperheen elämältä. Joskin tähänkin saatiin ympättyä lyhyt klisekohtaus, jossa Julian on juuri kohottanut kätensä lyödäkseen Jannikaa kunnes ovensuusta kuuluu kysyvä 'Isä?' ja Julian tajuaa mitä onkaan tekemässä. Plaah.

Enköhän ole avautunut Rajasta jo tarpeeksi. Siinä on lupausta. Se on hiomaton timantti. Ehkä sellaisia esikoiset tuppaavat olemaan? Mielenkiinnolla tartun Totta -romaaniin heti kuin jono antaa myöden. Rajassa Pulkkinen antoi sen verran vahvan lupauksen itsestään, etten suostu vielä luovuttamaan.

10. marraskuuta 2010

Bernard Cornwell: Pohjoisen valtiaat (2006)

Lords of the North
Suomennos: Outi Huovinen
Käännösvuosi: 2009
Kustantamo: Bazar
Sivumäärä: 368 (pokkari)
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos


Bernard Cornwellin vetävä viikinkiajalle sijoittuva kirjasarja kertoo väkevän Uhtredin tarinan. Sarjan kolmannessa osassa Uhtred on jo aikamies. Hän on taistellut kuningas Alfredin rinnalla ja auttanut tämän voittoon, minkä jälkeen hän suuntaa pohjoiseen synnyinseuduilleen. Matkalla Uhtred saa huomata, että kohtalolla on hänen varalleen yllättäviä suunnitelmia. Tapahtumat huipentuvat taisteluun, joka on kenties dramaattisinta ja huimapäisintä, mitä Cornwell on koskaan kuvannut.

Oma arvio:

Uhtredin tarina jatkuu yhä vetävämpänä. Olen hiljalleen alkanut kiintyä häneen, toivuttuani Ragnarin menetyksestä. Samat asiat miellyttävät Uhtredissa edelleen. Hän on rohkea, huimapäinen riskeeraaja - ja välillä suorastaan typerä. Kertojana on yhä vanhempi Uhtred, joka on nuorempaa minäänsä kohtaan armoton ja tunnustaa vikansa. Olen kai aiemminkin maininnut, että inhoan liikatäydellisiä sankareita.

Pohjoisen valtiaat -osassa petos on melko keskeinen tekijä monellakin tapaa. Se tuo tähän hiukan erilaisempaa syvyyttä kuin aiempiin osiin, vaikka ei tätä edelleenkään voi sanoa kovin syvälliseksi teokseksi. Eikä se ole tämän sarjan tarkoituskaan. Uhtredin sinisilmäisyys ja hyvyys korostuvat tässä, ehkä aavistuksen liiankin kanssa.

Uhtredilla on jälleen myös nainen, joka on tuttu edeltävästä osasta. Hän ryntää pelastamaan Giselaa 'rauhanlehmän' roolista ja siinä sivussa pari munkkiakin saa tuta Käärmeenhenkäyksen (Uhtredin miekka) voiman. Pidän kovasti Cornwellin tavasta kuvata naisia. Naiset ovat hyvin erilaisia; on heikkoa, on vahvaa, on tuittua, on rivakkaa... Ja näin sen pitäisikin olla! Yllättävän moni mieskirjailija jakaa naiset kahteen luokkaan; neitsyihin tai huoriin.

Kuvaus on edelleen todella vetävää. Takakannen tekijä tosin liioittelee viimeistä taistelua. Minusta edellisen osan (Kalpea ratsastaja) taistelu oli paljon hurjempi ja mahtavampi. Tässä oli kuitenkin uudenlaista oveluutta ja yllättäviä käänteitä. Ja vihdoin eräät raivostuttavat pahikset saivat kunnolla takaisin!

Seuraavaa osaa, Miekkojen laulu, saakin hiukan odotella. Pokkaripainoksen ilmestyminen taitaa mennä ensi vuoden puolelle reilusti. Vaikka pidän tästä sarjasta kovasti, en raaskisi näitä kovakantisina ostaa. Pokkariversiot riittävät hyvin.

The Saxon Stories -sarjan muut osat:
1. Viimeinen kuningaskunta
2. Kalpea ratsastaja
4. Miekkojen laulu
5. (vielä suomentamaton)

5. marraskuuta 2010

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja (2010)


Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 130
Pisteet: 5/5
Mistä minulle: oma ostos

"Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun aurinko paistoi." Näin alkoi eräs Antti Litjan tulkitseman Kyllä minä niin mieleni pahoitin -kuunnelmasarjan jakso.
Mielensäpahoittaja on 80-vuotias oikeamielinen suomalaismies, joka ehdottaa ystävänpäivän tilalle Pitäydytään omissa asioissa -päivää ja vastustaa moottoritietä, koska "routavaurio on luontainen nopeusrajoitus. Jouluna kinkun sijaan tarjottu kalkkuna pahoittaa mielen perin pohjin.
Maailma muuttuu, mielensäpahoittaja ei. Onneksi parhaat asiat pysyvät: hanurimusiikki ja Kuusikodissa vuodeosastolla makaavan vaimon kämmen omassa kämmenessä.
Tuomas Kyrö on antanut totisuudessaan hauskan, liioittelevan ja liikuttavan äänen sukupolvelle, joka teki eikä analysoinut. Se on järjen ja jäärän ääni.

Oma arvio:

En muista koska viimeksi olisin nauranut ääneen niin että kyyneleet valuivat silmistä. Monet kirjat kyllä herättävät tunteita laidasta laitaan, mutta harvemmin ne tunteet näkyvät ulospäinkin. Mielensäpahoittaja aiheutti niin voimakkaita naurureaktioita, että koko sänky hytkyi lukiessani tämän yhdeltä istumalta toissailtana.

Kyrö on luonut hahmonsa erittäin taitavasti. Mielensäpahoittajalla on kärkeviä mielipiteitä, mutta hän ei ammu yli. Jos Kyrö olisi sen virheen tehnyt, niin koko homma olisi vesittynyt ihan täysin. Mielensäpahoittaja on uskottava hahmo, jonka voi nähdä sielunsa silmin mökissään kyhäämässä mielipidekirjoitusta paikallislehteen, taustalla soi radiosta hanurimusiikki ja huoneesta kuuluu hiljaista mutinaa. Pannussa porisee kahvi (aivan sama onko se pannujauhatusta vai ei, kuluttajaa huijataan eri merkinnöillä) ja pojalta saatu kännykkä nököttää hylättynä lehtikasan alla.

Mielensäpahoittajassa on 40 pientä juttua, jotka kuitenkin muodostavat selkeän tapahtumakokonaisuuden. Tutuksi tulee edesmennyt ystävä Yrjänä, naapurissa asuva ärsyttävä Kolehmainen ja vuodeosaston naapurisängyssä oleva Koskinen. Kirjan loppu oli erityisen liikuttava ja siinä kohdin naurunkyynel oli vaihtua liikutuksen kyyneleeksi. Kaikkiaan Mielensäpahoittaja oli kerrassaan loistava lukukokemus!

Tässä pieni näyte kengistä. Kolahti etenkin kaltaiseeni kenkäfriikkiin.
Täytyykö tämäkin kuinka monta kertaa sanoa? Kengät ovat kävelyvälineet. Kenkien tarkoitus on helpottaa askellusta, niillä pitää päästä eteenpäin, saapua sinne minne on menossa ja jaksaa vielä takaisinkin. Niillä täytyy kyetä pistämään juoksuksi, jos tulee ilmahälytys taikka jos sattuu muistamaan, että kohta kauppa menee kiinni eikä kaapissa ole piimää.
Ihminen tarvitsee talvikengät eli huopikkaat, jotka on lämpöiset ja vieläpä aika hassunnäköiset, sehän muistuttaa paljon koiranpennun kuonoa. Sitten tarvitaan kaikkien muiden kausien kävelykengät, joiden tulee ehdottomasti olla nahkaa. Kun nahasta huolehtii, niin ne kestävät märän, mudan ja kylmän. Yhdet turhat kengät saa ihmisellä olla, niillä hoidetaan hautajaiset, sukulaispojan tai -tytön ylioppilasjuhlat ja maamiesseuran ruotsinristeily.
Menokas on hyvä merkki ja Ekko. Jalas tekee hyviä monoja, pula-aikana mono on välttävä kenkä myös ilman suksia. Sandaaleja älkää suomalaiset hankkiko vaikka markkinamies tyrkyttää, kun eivät kuulu tähän ilmastoon. Kyllä häpeää se ihminen, joka seisoo lokakuussa keskellä nokkospuskaa suolla sandaaleissa eikä voi syyttää kuin itseään ja taipumustaan hyväuskoisuuteen.
Kenkien pitäisi vaihtua ilmaston eikä mielialojen mukaan. Kun sataa, pannaan kumisaappaat.

2. marraskuuta 2010

Michel Tournier: Punainen kääpiö (1978)

Le Coq de bruyère
Suomennos: Annikki Suni
Käännösvuosi: 1981
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 276
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Punainen kääpiö on neljäntoista novellin kokoelma. Novellit ovat aiheeltaan perin erilaisia, hahmottavat neljätoista täysin erilaista maailmaa. Yhteistä niille kuitenkin on, että niiden maailma äkkiä muuttuu, saa uuden merkityksen. Tärkeää osaa Tournierilla näyttelee usein myytti, riitti, vaikka kerronta eteneekin täysin realistisella tasolla. Punaisen kääpiön kertomuksissa on ihmismielen syvää tuntemista, hivelevää jännitystä, pitkälle hiottua huumoria. Kuin noita Tournier taikoo arkisista lähtötilanteista novelleja, jotka häikäisevät kerronnan tekniikallaan ja rakenteellaan, yllättävät sisällöllään ja sanomallaan.

Oma arvio:

Ihastuin aikanaan Tournierin Kolmen kuninkaan kumarrus -teokseen täysin, mutta vasta nyt sain aikaiseksi lukea lisää hänen tuotantoaan. Ja samat asiat ihastuttivat tässäkin; kerrontatekniikka, tyyli ja huumori, joka nyt pääsi oikein kunnolla paikoin esille. Esimerkiksi novelleissa  Aatamin perhe ja Robinson Crusoen loppu huumori, sarkastisuus ja suoranainen ivailu pääsivät oikeuksiinsa. Tournier'n sanansäilä voi olla teräväkin ja minusta se on aina ihastuttava piirre kirjailijassa.

Yllätyksekseni Tournier kirjoitti myös pari novellia, joissa on hitunen klassisen kauhun elementtejä. Tyttö ja kuolema sekä Véroniquen käärinliinat saivat paikoin ihon miltei kananlihalle. Tyttö ja kuolema on milteipä klassinen ja melko yllätyksetön tarina, mutta nautin siitä silti. Véroniquen käärinliinat taas oli jännittävämpi ja omintakeisempi juttu. Eipä tullut novellia aloittaessa mieleen, että se liittyy valokuvaamiseen!

Kristus, valo valkeuden, Punainen kääpiö ja Fetisisti olivat teemoiltaan tietyllä tapaa fetissiin nojaavia. Tätä ei pidä sotkea pornoon, ainoastaan Punaisessa kääpiössä seksi on jollakin tapaa oleellinen osa tarinaa. Näissä novelleissa näkyy Tournierin taito kuvata ihmismieltä hulluudessa ja sen partaalla. Hän näyttää, kuinka hieno ja samalla veteen piirretty hulluuden ja selväjärkisyyden raja onkaan. Onko hullu sittenkään hullu? Samaa voitaneen ihmetellä novellissa Siili, jossa pohditaan sukupuolisuutta. Siili oli myös novelleista koskettavin. Tässä pieni näyte siitä:

Äitiä Pisteli ei koskaan ollut nähnyt aamupuuhissa. Sitruunalla maustetun teensä äiti joi yksin makuuhuoneessaan ja sulkeutui sitten puoleksitoista tunniksi kylpyhuoneeseen. Ja tullessaan sieltä, yhä musliiniseen aamupukuunsa pukeutuneena, hän oli jo jumalatar, raikas kuin ruusu, lanoliinilla voideltu, aivan erilainen kuin se suuri musta illan jumalatar, joka kumartui Pistelin vuoteen ääreen kasvot puoliksi jonkin harson peitossa ja sanoi: "Älä anna minulle suukkoa, kampaukseni menee sekaisin." "Jätä minulle edes käsineesi", poika oli eräänä päivänä rukoillut. Ja äiti oli suostunut, hän oli pudottanut pikkuiseen vuoteeseen mustat ja pehmoiset sauronahkansa, lämpöiset kuin vastanyljetty elävä iho, ja poika oli kietonut ympärilleen ne tyhjät kädet, äidin kädet, ja nukahtanut niiden hyväilyyn.

On siis selvääkin selvempää, että Tournier vahvisti asemiaan suosikkieni joukossa. Häneen palataan vielä ainakin Keijujen kuningas -romaanin myötä, joka hyllyssäni nököttää vain lukijaansa odotellen.