25. lokakuuta 2010

Thor Heyerdahl: Tigris (1979)

Tigris
Suomennos: Heikki Kaskimies
Käännösvuosi: 1979 (englanninkielisestä käsikirjoituksesta)
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 340
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Tämä kirja oli viime vuotisten Kirjamessujen divaripuolen löytöjä. Ensimmäinen painos vailla kansipapereita, joten takakansitekstiä ei ole.  Idea tässä on kuitenkin lähestulkoon sama kuin Kon-Tikissä (jota en ole vielä lukenut) ja Ra:ssa. Tällä kertaa Heyerdahl matkustaa kulttuurimme alkulähteille Irakiin vuonna 1977 ("Kaksoisvirran maa") ja rakennuttaa siellä kaisla-aluksen berdistä. Oli jännittävää huomata, että Heyerdahl on käyttänyt hyväkseen suomalaisen tutkijan Armas Salosen tietoja muinaisista mesopotamialaisista aluksista. Tuohon aikaan Salonen on ollut ainut sen alan alusten asiantuntija.

Valmiilla kaisla-aluksella, Tigriksellä, on tarkoitus seilata vanhaa, oletettua kauppareittiä Irakista Intian valtameren kautta Afrikan rannikolle. Testauksen alla on sekä aluksen kestävyys että näyttää toteen se, että muinaisilla mesopotamialaisilla on ollut yhteyksiä sekä Intiaan että Afrikkaan. Matkan aikana haasteeksi koituukin enemmän nykyajan ongelmat; saasteet ja vilkas laivaliikenne etenkin Persianlahdella. Sotatilanteet ja politiikka muutenkaan eivät varsinaisesti edistä asiaa ja loppumatkasta suunnitelmia joudutaankin hiukan muokkaamaan poliittisen tilanteen vuoksi.

Pidän Heyerdahlin kirjoista siksi, että ne antavat yhtä aikaa kuvaa sekä lähihistoriasta että muinaishistoriasta. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla siis! Tigris on kirjalliselta asultaankin onnistuneempi kuin Ra. Tästä puuttui se tyylien sekasotku. Joskin tässäkin ajoittain pompitaan turhan hätäiseen aiheesta toiseen ja loppupuolella oli sivutolkulla analyysia erilaisista kaloista, jotka eivät tuntuneet liittyvän aiheeseen oikein mitenkään muuten kuin ruokatarpeina. Tigris herätti halun lukea muinaisista kulttuureista lisää ihan asiakirjallisuutta; sumerilaisista, mesopotamialaisista, inkoista, olmeekeista... Kiinnostaisi tietää vielä tarkemmin, miten joku sivilisaatio on ensin noussut huippuunsa ja sitten tuhoutunut.

Suosituksia saa antaa! Mieluummin suomenkielisiä kirjoja.

6. lokakuuta 2010

Thor Heyerdahl: Ra - kaislaveneellä yli Atlantin (1970)

Ra ekspedisjonen
Suomennos: Toini Havu
Käännösvuosi: 1970
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 296
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Takakansi:

Kaislavene Ra punaisine purjeineen ja kiveräkärkisine runkoineen rakennettiin ikivanhojen egyptiläisten piirrustusten mukaan. Sen tehtävänä oli todistaa, että kulttuurivaikutteita oli saattanut kulkeutua meritse Egyptistä Meksikoon jo tuhat vuotta ennen Kolumbusta. Ra todisti sen kahdella huimapäisellä valtameren ylityksellä, joiden vaarat ja seikkailut jättävät varjoonsa kuuluisan Kon-Tiki -retkenkin.
Valtameren ihmeellisten näkymien ja katastrofia lähenevän jännityksen ohella Thor Heyerdahl kuvaa lujaa ystävyyttä, joka retken yhteisissä ponnistuksissa kehittyi seitsemän eri kansallisuuteen, rotuun, uskontoon ja aatesuuntaan kuuluvan miehen välille.

Oma arvio:

Aku-akun jälkeen oli itsestään selvää, että jatkan Heyerdahlin juttujen lukemista. Ja aion jatkaa vastakin. Tavoitteena olisi löytää kirjamessuilta Kon-Tiki, se meiltä vielä puuttuu.
Ra - kaislaveneellä yli Atlantin on kiinnostava tarina teorian todistamisesta mahdolliseksi.

Heyerdahlhan ei väitä, että kulttuurivaikutteita on kulkeutunut Egyptistä Meksikoon jo antiikin aikana, vaan hän väittää sen olevan mahdollista. Hän perustelee näkemyksensä hyvin ja esittää ison joukon vaikuttavia yhtenäisyyksiä näiden sivilisaatioiden välillä. Itselleni tuli uutena tietona se, että mayojen kalenteri on jopa nykyistä gregoriaanista kalenteriamme n. 8,90 sekuntia tarkempi! Aika vaikuttavaa tutkimusta tuhansia vuosia sitten eläneiltä hemmoilta, vai mitä?

Heyerdahl korostaa paljon sitä, kuinka takapajuinen Eurooppa itse asiassa on ollutkaan verrattuna muinaisiin sivilisaatioihin - ja syystäkin. Tässäkin teoksessa hän kyllä arvostaa Kolumbusta, mutta romuttaa aika pitkälle käsityksen siitä, kuinka Kolumbus ja hänen aikalaisensa toivat sivistyksen Amerikan mantereelle. Kyllä sitä siellä oli jo ennen Kolumbustakin.

Heyerdahl ei selvästikään ole kirjailija, vaan tutkija. Se näkyy voimakkaasti tässäkin tekstissä. Se on paikoin hajanaista, takertuu hassusti joihinkin yksityiskohtiin kiinnittämättä sitä isompaan kontekstiin ja yrittää edustaa montaa eri tyyliä yhtä aikaa (populaaritieteellistä, kaunokirjallista ja jopa runollista). Hän unohti jopa kertoa sen, minä vuonna tämä Ra:lla seilaaminen tapahtui (1969, tiesi Wikipedia)! Näistä puutteista huolimatta kirja piti mielenkiinnon tasaisesti yllä.

Analysoidessaan erityisesti Ra:n miehistön välistä kemiaa, paljastuu jälleen Heyerdahlin helmasynti, joka oli nähtävillä Aku-akussakin. Hienoinen itserakkaus. Heyerdahl kertoo avoimesti muiden riidoista ja ärsytyksistä, mutta ei sanallakaan mainitse näissä yhteyksissä itseään. Hän ei ärry kehenkään, ei riitele kenenkään kanssa eikä koskaan mokaa vahingossakaan. Hän suhtautuu kyllä muiden vastaaviin toimiin leppeydellä ja ymmärtäväisyydellä, mutta siltikin jäi hiukan kaihertamaan tarinan sen puoliskon totuusarvo. Lukijana tämä ärsytti hitusen verran.

Koska seilaus Ra:lla epäonnistui loppumetreillä, Heyerdahl rakennutti Ra II:n ja teki saman tempun uudestaan. Ra - kaislaveneellä yli Atlantin loppuosa (n. 40 sivua) käsittelee tätä. Tarinoiden liitos ei ole aivan ongelmaton. Ymmärrän tietysti sen, että samaa tarinaa on hassua kertoa kahdesti, mutta siltikin Ra II:n osuus jää hiukan irralliseksi. Myös miehistö koki muutamia muutoksia ja uusiin jäseniin ei saanut lyhyessä ajassa mitään otetta. Alkuperäiseen miehistöön kuuluvan Abdullahin kohtalo jäi myös hiukan epäselväksi, vaikka Heyerdahl sitä koittikin sekavaan tyyliinsä selittää.

Motkotuksestani ja kirjallisista puutteistaan huolimatta tarina on oivallinen! Se avaa hyvin sivilisaatioiden kehitystä ja historiaa - ja eurooppalaisten suhdetta siihen. Lisäksi se kertoo mahtavalla tavalla sen, kuinka fiksuja ihmiset ovat jo aikojen alussa olleet. Ja kuinka vähän ihminen on lopulta muuttunut kaikesta sivistyksestä huolimatta - niin hyvässä kuin pahassakin.

Ainiin. Ei kukaan satu tietämään portugalinsotalaivan nimityksen perää?

4. lokakuuta 2010

Junichiro Tanizaki: Avain (1956)

Kagi
Suomennos: Tuomas Anhava
Käännösvuosi: 1961
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 140
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: lahja

Avain rakentuu vanhenevan miehen ja häntä kymmenen vuotta nuoremman vaimon päiväkirjamerkinnöistä, yksinpuheluiksi puetusta dialogista. Kumpikin kirjoittaa nimenomaan toisen luettavaksi, kumpikin kiistää lukevansa, kumpikaan ei tiedä lukeeko toinen. Asiat, joita ei tohdita sanoa, eroottiset toiveet, joita ei rohjeta lausua ilmaistaan päiväkirjoissa. Lukija tempaistaan mukaan kiehtovaan leikkiin: mikä on vilpitöntä, mikä laskelmoitua? Kuka pettää ja ketä, ja kuka itseään?

Oma arvio:

Hilpeinä virnistellen appivanhempani tarjosivat minulle ja Turjakkeelle Tanizakin Avainta, jonka olivat ostaneet matkalukemiseksi lentokentältä. Osasyynä taisi olla se hauska sattuma, että myös minulla ja Turjakkeella on vajaat kymmenen vuotta ikäeroa keskenämme. Tätäkö tulevaisuus tuopi tullessaan...

Tarinan keskiössä ovat siis aviopari Ikuko ja Jago, heidän tyttärensä Toshiko ja vävykandidaatti Kimura. Ikuko ja Jago pitävät vuoroin päiväkirjaa ja niiden kauttaa selviää Toshikon ja Kimuran tekemiset. Noiden neljän suhde rakentuu taitavasti tässä hyvin tiiviissä romaanissa. Loppumetreille asti säilyy tietynlainen jännite siitä miksi kukin toimi kuten toimi.

Ikukon ja Jagon hiukan kummallinen suhde olisi kaivannut enemmän taustoitusta selittyäkseen kunnolla - tai sitten japanilaisen kulttuurin tuntemusta. Jago kuvaa vaimonsa saaneen vanhanaikaisen kiotolaisen kasvatuksen, jonka vallitseva elementti on naisellinen kainous. Jago arvelee kuitenkin vaimonsa sisällä myrskyävän seksuaalisen himon. Ikuko taas pitää miestään hiukan elostelijamaisena, irstaana tyyppinä, jolla on perverssejä fantasioita. Totuus on jotain näiden väliltä, riippuen näkökulmasta.

Avain ei ole varsinaisesti eroottinen romaani, vaikka seksuaalisuus onkin keskeinen teema. Kutsun tätä tirkistelykirjaksi, ihan jo kansikuvankin vuoksi. Tarinana tämä ei enää 2000-luvulla tunnu kovin hätkähdyttävältä, mutta voin kuvitella, että tämä tosiaan ilmestyessään on herättänyt keskustelua Japanissa parlamenttia myöten. Ihan täysin Avain ei minulle auennut, mutta ihan viihdyttävä lukukokemus se oli. Hiukan opettavainenkin – lienee fiksumpaa aukaista suunsa, kuin juottaa toinen konjakkihumalaan...