18. marraskuuta 2010

Riikka Pulkkinen: Raja (2007)

Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: n. 400
Pisteet: 2½ /5
Mistä minulle: oma ostos


Anja Aropalo, 53-vuotias kirjallisuuden professori on tehnyt Alzheimerin tautia sairastavalle miehelleen lupauksen: hän auttaa miestä kuolemaan sitten, kun tämä ei enää muista. Vähä vähältä mies riisuutuu muistoistaan ja Anjan pitäisi lunastaa raskas lupauksensa.
Samaan aikaan toisaalla Anjan sisarentytär, lukiolaistyttö Mari, rakastuu kaikella nuoruuden voimalla äidinkielenopettajaansa, joka yllättäen vastaa Marin tunteisiin. Heidän epäsovinnaisessa suhteessaan valta, halu ja vastuu sekoittuvat toisiinsa ja hämärtävät oikean ja väärän rajat.
Kuinka paljon vastuuta voi toisesta ihmisestä ottaa? Kuka meidän ääriviivamme piirtää? Voivatko laki, oikein toimiminen ja halu langeta koskaan yksiin ihmiselämässä?
Pulkkisen tarkkanäköinen romaani kuljettaa rinnakkain traagisia ihmiskohtaloita, jotka risteävät ja resonoivat niin, että Raja jää pitkäksi aikaa mieleen soimaan.

Oma arvio:

Lienee ehkä epäreilua, että tartuin tähän näin Pulkkisen Finlandia-ehdokkuuden alla. Vaikka tämä ei olekaan se ehdolla oleva teos, vaan Pulkkisen esikoinen, olivat odotukseni silti varsin korkealla. Lisäksi olin kuullut tästä aika paljon kehuja etenkin kielen osalta. Tunnustan kuitenkin, että petyin aavistuksen. Kiistatta kuitenkin on selvääkin selvempää, että Pulkkisesta kuullaan vielä. Raja on mielestäni enemmän lupaus kuin ihan valmis taidonnäyte. Finlandia-ehdokkaana olevaan Totta -romaaniin palataan tässä blogissa vielä myöhemmin.

En tiedä onko Raja tyypillinen esikoisteos, mutta tästä esikoisuus suorastaan hyppi silmille. Hyvässä ja pahassa. Tietynlainen naivius oli hellyyttävää, mutta paikoin ärsyttävää. Henkilöhahmot joko onnistuivat (Anja) tai epäonnistuivat (Mari) täysin. Aihe olisi myös kaivannut enemmän rajaamista (hehheh). Kantavana teemana olisi pitänyt olla joko Anjan tai Marin tarina, sillä molempien tarinat olivat niin vahvatunteisia. Nyt molempien änkeäminen samaan juttuun sekä söivät toisiaan että jäivät turhan laimeiksi. Yllätyksekseni tarinat eivät edes juuri kohdanneet toisiaan. Häh? Mikä siis oli molempien mukaan ymppäämisen pointti?!

Marin hahmo on mielestäni melkoisen epäonnistunut. Pitikö ihan kaikki sweet sixteen -kliseet tosiaan tunkea Mariin aina viiltelystä hätäsiin ja epäonnistuneisiin seksiyrityksiin, kunnes äikänopen kanssa kaikki sujuu kuin harlekiineissa? Piti näemmä. Koko Marin perhe tuntuu aika kömpelöltä. Ilmeisesti kyseessä on jonkinlainen parempaa luokkaa edustava perhe Villeroy & Boch -astioineen, Stockalla shoppailuineen ja Café Esplanadilla kahvitteluineen. Jouluaattona 16-vuotiaskin pukeutuu kotelomekkoon ja isä siemailee kallista konjakkia. Marin ja äidin dialogit ovat suorastaan tuskastuttavaa luettavaa. Marin osat ylipäätään tuntuvat melkein olevan kuin eri romaanista.
Tässä yksi pätkä:
Hän on tiennyt koko illan että se tapahtuu, että se tapahtuu juuri näin: Julian kävelee muutaman askeleen eikä katso, katsoo ensin toisaalle niin kuin ei välittäisi. Mutta sitten katse kääntyy. Eikä kumpikaan voi enää peitellä sitä ja sysätä pois tietoisuudesta. Tässä tilassa ja tässä ajassa ei ole muita enää, vain nämä kaksi ihmistä, kaksi kiertorataa jotka nyt leikkaavat toistensa reitin. Yhtä vääjäämättömällä todennäköisyydellä kuin tähtien toisiaan lähestyvät säännönmukaiset radat he nyt astuvat toisiaan kohti.
Ja plaaplaaplaa.

Anjan hahmo on lähestulkoon Marin vastakohta mitä onnistumisprosessiin tulee. Anja on hyvin selkeästi aikuinen, vanhempi nainen. Hän on elämää kokenut, muttei mikään kaikkitietävä alati lempeä ja viisas naishahmo. Anjan asema kirjallisuuden professorina jää vähäiselle huomiolle, mutta mitäpä sitä korostamaankaan kun ei se aiheeseen paljoa liity. Anjan ja Antin suhteen kuvaaminen onnistuu Pulkkiselta hyvin, suorastaan ällistyttävän hyvin siihen nähden, että sille on annettu tilaa niin vähän näiden muiden sekoilujen lomassa. Anjan ja Johanneksen kohtaaminen ja suhteen rakentuminen toimivat erittäin hyvin. Kaikki kolme, Anja, Antti ja Johannes, ovat hyvin uskottavia ja hienoja hahmoja. Ja näissä piilee se Pulkkisen antama lupaus, mikä kaikuu koko Raja -romaanissa.

Julian Kanerva (Marin äidinkielenopettaja) ja hänen perheensä ovat onnistumisen mittarilla siinä puolen välin tienoilla. Julianin ulkonäön kuvauksen tähden mieleeni nousi koko ajan kirjailija Juha Itkonen, josta en suuremmin perusta. Ehkä se vaikutti suhtautumiseeni Julianiinkin. Julian vaikuttaa lähinnä fetissikeskeiseltä pervolta, joka hetkeä ennen Maria naidessaan näkee Marissa oman esikouluikäisen tyttärensä. Eh... Sen sijaan Julianin ja hänen vaimonsa Jannikan suhde tuntuu melko uskottavalta ja tyypilliseltä lapsiperheen elämältä. Joskin tähänkin saatiin ympättyä lyhyt klisekohtaus, jossa Julian on juuri kohottanut kätensä lyödäkseen Jannikaa kunnes ovensuusta kuuluu kysyvä 'Isä?' ja Julian tajuaa mitä onkaan tekemässä. Plaah.

Enköhän ole avautunut Rajasta jo tarpeeksi. Siinä on lupausta. Se on hiomaton timantti. Ehkä sellaisia esikoiset tuppaavat olemaan? Mielenkiinnolla tartun Totta -romaaniin heti kuin jono antaa myöden. Rajassa Pulkkinen antoi sen verran vahvan lupauksen itsestään, etten suostu vielä luovuttamaan.

2 kommenttia:

  1. Just tuo tuskastuttava dialogi vaivasi Tottaakin. Keskustelut olivat hyvin paperinmakuisia, aivan kuin jossain vanhassa näytelmässä. Paljon lauseita joita kukaan ihminen ei oikeasti koskaan sanoisi.

    VastaaPoista
  2. Jeps. Palasin itsekin lukemaan tämän arvioni uudestaan. Haluan kuitenkin yhä lukea Totta -kirjan heti kun vaan aikaa riittää (ja se palautuu lainasta). Mutta jos ei sekän natsaa, niin taitaa Pulkkinen olla minun osaltani jo käyty läpi. En halua tuhlata aikaani kirjoihin, jotka eivät kiinnosta :)

    VastaaPoista