11. toukokuuta 2009

Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin (2003)

What I Loved
Suomennos: Kristina Rikman
Käännösvuosi: 2007
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: n. 470 (pokkari)
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: oma ostos

Taidehistorioitsija Leo Hertzberg törmää SoHossa kiinnostavaan maalaukseen. Hän etsii käsiinsä sen tekijän, taitelija Bill Wechlerin, ja heti ensitapaamisesta alkaen miehet tuntevat sielunveljeyttä.
Vuosien mittaan perheiden elämät New Yorkissa kietoutuivat tiiviisti yhteen. Bill on naimisissa hermostuneen runoilijan Lucillen kanssa, Leon vaimo Erica opettaa kirjallisuutta. Taustalla häilyy myös kaunis ja eloisa Violet, Billin maalausten malli.
Lapsia syntyy, lomaillaan, väitellään taiteesta ja kirjallisuudesta. Sitten käsittämätön tragedia katkaisee elämän järkyttävällä tavalla.

Mieheni on tehnyt ilmeisesti periaatepäätöksen olla lukematta takakansitekstejä. Olen joskus harkinnut samaa mutta olen liian utelias tehdäkseni sen, ja toisaalta nämä tekstit ovat omanlaistaan viihdettä. Lisäksi joskus ne viihdyttävät sillä, että antavat lukijan muodostaa tarinasta ihan jotain muuta, mitä romaani todellisuudessa sitten onkaan.

Näin kävi tässä Hustvedtin romaanissa. Takakansitekstin perusteella odotin miesten ystävyyssuhdetta ja avioliittoja repivää tarinaa kauniin Violetin vuoksi. Menin metsään, mutta oli arvauksessani ripaus totuutta. Molemmat miehet, Bill ja Leo, rakastuvat kyllä Violetiin, mutta eri aikoihin eikä heidän ystävyytensä siitä kärsi. "Taustalla häilyvä Violet" on aika outo ilmaus, kun jo varsin alussa Bill eroaa Lucillesta ja menee naimisiin Violetin kanssa. Violet ei todellakaan häily taustalla, vaan on tiivis osa romaania.

Kaikki mitä rakastin on ollut hyvin kehuttu romaani. Takakannessakin sanomalehti Kalevan arvostelija Tarja Ranta-Ala-aho kirjoittaa: "Kaikki mitä rakastin on kaikki mitä hyvältä kirjalta odottaa." Odotukseni olivat siis varsin korkealla ja ehkä siksikin pettymys oli suhteettoman suuri. En pitänyt tästä teoksesta oikein millään muotoa.

Ilmeisesti romaania voi kehaista älykkääksi, kun siinä kuvaillaan tauluja, ripotellaan vähän sivistyssanoja ja pohditaan elämän kulkua? Mitään muuta syytä en oikein keksi. Ei tämä nyt mikään hömppäromaanikaan ollut (jos sellaista haluaa pitää älykkään romaanin vastakohtana), mutta en olisi kyllä käyttänyt termiä älykäs.

Kaikki mitä rakastin on paikoin pitkäveteinen ja junnaava. Anoppinikin totesi fiksusti; ensimmäiset parisataa sivua olisi hyvin voinut jättää pois ja lähteä suoraan tragediasta liikkeelle. Alun jauhaminen oli aika turhaa ja pitkäveteistäkin eikä anna romaanin kululle oikein mitään etenkään sen loppuun nähden. Ajoittainen jumittaminen näkyi koko ajan. Tai sitten en vain ymmärtänyt taulujen ja Billin teosten kuvailun funktiota. En saanut niistä mitään irti. Kuvailu ja selittäminen tuntui aina pysähtyvän kovin merkityksettömiin kohtiin.

Henkilöhahmot olivat kiinnostavia. Pidin oikeastaan kaikista, mutta pieni uskottavuuden puute häiritsi silloin tällöin. Erica pakenee Kaliforniaan ja pitää mieheensä yhteyttä heikonlaisesti. Ihan ok, mutta Leo tuntuu unohtavan asian kokonaan (tarina etenee Leon minäkerronnan kautta)? Ikään kuin hän kohauttaisi olkiaan koko asialle, unohtaa koko jutun ja satunnaiset ikävöinnit kumpuavat enemmän velvollisuudesta kuin aidosta ikävästä.

Etenkin Leon ja Erican suhteen käänne oli epäuskottavasti rakennettu. Heidän poikansa Matt oli ainoa, joka sai minut hieman ärtymään, mutta minä en pidäkään pikkuvanhoista kakaroista (jonka pikkuvanhuus oli tässäkin kohden varsin liioiteltua ja siten epäuskottavaa).

Usein tuntui siltä, että Hustvedt olisi halunnut kirjoittaa monta eri tarinaa. Tarinan Billistä, Violetista ja Lucillesta. Tarinan Markista. Tarinan Leosta ja Ericasta. Jostakin syystä nämä kaikki piti nyt tunkea samaan teokseen ja jättää ihan vajaiksi. Jälkimaku oli kuin hosumalla tehtyä hiukan klimppistä hienostosoppaa söisi.

Jottei ihan lyttäämiseksi menisi, niin olihan tässä hyvääkin. Henkilöhahmojen kiinnostavuus toimi ja jäi vielä kutkuttamaankin. Sivuhahmot olivat hyvällä tavalla tarpeellisia, eikä niitä ollut liikaa. Hustvedtin ansio oli nimenomaan henkilöhahmoissa ja tarinan ideassa. Toteutus vain vaatisi hieman kehittelyä.

3 kommenttia:

  1. Olipa hauska lukea tästä kirjasta vastakarvainen arvio kaiken hehkutuksen jälkeen! Sinun pitäisi julkaista tämä uudelleen, nyt kun sinulla on enemmän lukijoita - tämä saisi takuulla vipinää blogimaailmaan ;).

    Olen päinvastaista mieltä kirjan rakenteesta: alkuosa ei ollut minusta junnaava, vaan parasta koko teoksessa, kun siinä hahmoteltiin kiireettömästi henkilöhahmoja ja katsottiin, pohdittiin ja tulkittiin taidetta. Kirjan loppuosassa juoni ja Markin henkilöhahmon kuvaus otti sitten liikaa kierroksia minun makuuni.

    Olet oikeassa siinä, että KMR:ssa olisi tosiaan aineksia useampaankin romaaniin. Toisaalta yksi osa kirjan viehätystä, ainakin minulle, on sen syvien henkilöiden ja monenlaisten viittausten runsaus.

    VastaaPoista
  2. Komppaan Mariaa siinä, että tämä arvostelun voisi julkaista nyt myös myöhemmin, kun lukijoita on enemmän. Ehkä lähinnä siksi, että minulla oli aivan samoja ajatuksia, kun luin romaania. Odotin koko ajan, että milloin tässä tapahtuu jotain kiinnostavaa... Ja siis huom! minä olen sentään kahlannut myös Alastalon salia melkoisen matkan eteenpäin, joten kyse ei ole siitä, ettenkö jaksaisi myös suvantovaiheita romaaneissa. ;) Ärsyttävintä oli se, etten kyennyt samastumaan kehenkään kirjan henkilöistä, he vaikuttivat jotenkin epämiellyttäviltä ja etäisiltä.

    Sitä paitsi onnistuit olemaan hyvin kriittinen ja samalla lopettamaan arvostelun positiivisesti! :D Minä en välttämättä olisi osannut löytää kirjasta mitään positiivista ;) Tämä on kyllä ongelmana näiden kehuttujen kirjojen kanssa: odotukset ovat liian korkealla ja kirjaan tympääntyy herkemmin kuin olisi ehkä tympääntynyt, jos kukaan ei olisi kehunut eikä siltä olisi odottanut mitään.

    VastaaPoista
  3. Heh :D En tiedä miten tämän oikein julkaisisi uudestaan, niin että tämä huomattaisiin? :D

    Olen jo autuaasti unohtanut edes lukeneeni koko tekeleen...

    VastaaPoista