17. tammikuuta 2009

Margaret Weis & Tracy Hickman: Mustan kuningattaren lohikäärmeet (2008)

Dragons of the Highlord Skies
Suomennos: Mika Renvall
Käännösvuosi: 2008
Kustantamo: Jalava
Sivumäärä: 471
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: lahja

Pelätty Sininen valtiatar Kitiara panee alulle suunnitelman, jonka mukaan Solamnian ritarit lähtevät Jäävallille etsimään Lohikäärmepeistä. Kitiaran kilpailijatar Laurana aloittaa myös matkan, jossa hän, Sturm, Flint ja Tasslehoff liittyvät ritarien seuraan heidän suorittaessa vaarallista tehtäväänsä.
Kitiaran itsensä on mentävä koko Krynnin pelätyimpään paikkaan, Dargaardin linnaan. Kukaan ei ole palannut aaveritari Sothin linnasta elävänä. Mutta Kitiaralla ei ole vaihtoehtoa, hänen on kohdattava Soth ja kuolema Mustan kuningattaren käsissä.


Oma arvio:

Yksi surkeimmista takakansiteksteistä mitä olen lukenut. Pitäisi varmaan ryhtyä noudattamaan mieheni taktiikkaa siitä, ettei vilkaisekaan takakansitekstiä ennen kuin on lukenut kirjan (eikä aina muista katsoa sen jälkeenkään). Korjaan tässä heti muutaman seikan; ritarit eivät lähteneet etsimään lohikäärmepeistä vaan lohikäärmekristallia. Kitiara ei pannut alulle sitä suunnitelmaa, vaan Keisari Ariakas - Kitiara kyllä hoiti käytännön työt. Kitiara itsekin joutui lähtemään Jäävallille, Dargaardiin asti hän pääsi vasta ihan kirjan viimeisillä sivuilla eikä koko Dargaard kreivi Sotheineen ollut kovinkaan keskeinen osa tarinaa.

Nyt kun faktat ovat selvillä, voidaan ryhtyä arvostelemaan. Kirja alkaa lupaalla prologilla, jossa Musta kuningatar taivuttelee kreivi Sothia puolelleen. Kreivi Soth asettaa hänelle tietyn ehdon ja siihen on Takhisiksen tyytyminen. Jään siis lukijana odottamaan kuinka ehdot täytetään, miten Kitiara pääsee Dargaardiin ja ennen kaikkea miten ja miksi hän saa Sothin puolelleen (kaikki Talviyön lohikäärmeet -kirjan lukeneethan tietävät että Sothista tuli tosiaan Kitin ritari).
Odotukseni eivät kuitenkaan täyttyneet ja sikäli petyin hieman.

Jos siirretään sivuun odotukseni ja puhutaan itse tarinasta, niin tuttua Dragonlance-kauraa tämä oli. Niin hyvässä kuin pahassakin. Sama juttuhan oli Kääpiökuilujen lohikäärmeet -osan kanssa. Hahmot vaikuttivat minuun edelleen voimakkaasti - kirskuttelin hampaitani Derek Kruununvartijan kanssa, pyörittelin silmiäni Lauranalle (en ole koskaan pitänyt Lauranasta), rakastin Kitiaraa ja hänen häikäilemättömyyttään, ja Tasslehof veti hymyn korviin. Ihan kuten ennenkin.

Pidän Dragonlance -sarjan pitkäkestoisuudesta. Se on kuin valtava palapeli, jota saan koottua pikkuhiljaa. Tulee uusia hahmoja, vanhoista saa tietää hitusen lisää... Musta haltia Feal-Thas valoittui tämän kirjan kanssa paljon paremmin ja kuva hänestä kirkastui. Paljon jäi hänenkin taustastaan vielä hämärän peittoon ja kirjailijakaksikko olikin kirjan lopussa ystävällisesti muistuttanut, että Feal-Thasin taustoista selviää lisää Dragonlance-pelikirjasta Dragons of Winter.

Tarina siis kulki reipasta tahtia ilman turhia lässytyksiä. Pieni tyylimoka oli kyllä käynyt; Brianin ja Lillithin lyhyt romanssi tuntui hiukan päälleliimatulta ilman sen suurempaa merkitystä. Vaikka onhan romantiikka sinänsä ihan mukava asia fantasiassakin, Dragonlance-sarjassa on ollut yllättävän vähän ihan oikeaa romantiikkaa, vaikka rakastumisia on ollutkin. Kitiara oli sellainen kuin pitikin ja ylipäätään tämä Kadonneet kronikat -sarja (jonka toinen osa Mustan kuningattaren lohikäärmeet on) valaisee mielenkiintoisella tavalla Peitsen sotaa siltä mustalta puolelta.

Mielenkiinnolla jään odottamaan seuraavaa osaa: Tiimalasivelhon lohikäärmeet -kirjaa, jonka pitäisi ilmestyä 2010. Katse kääntyy silloin Raistliniin, toiseen lempihahmooni heti Kitiaran jälkeen.

 Muut Dragonlance Kadonneet Kronikat:
1. Kääpiökuilujen lohikäärmeet
3. Tiimalasivelhon lohikäärmeet

Dragonlance Kronikat:
1. Syyshämärän lohikäärmeet
2. Talviyön lohikäärmeet
3. Kevätaamun lohikäärmeet

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti