28. joulukuuta 2008

Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie (2002)


Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: -
Pisteet: 5/5
Mistä minulle: oma ostos

Romaani suomalaisesta unelmasta, omasta talosta. Tarina siitä, kuinka kalliiksi voi käydä pakkomielle helsinkiläisellä pientaloalueella ja kuinka sivustakatsojatkin saavat maistaa yksinäisyyden ydinmehua. Romaani kivusta, talosta ja taipumattomuudesta. Kun kujanjuoksun traagisuus on syvimmillään, on komiikkakin kovaa.

Oma arvio:

Joskus jossakin yo-tehtävässä oli tämän romaanin ensimmäinen luku ja siitä piti tehdä jotain analyysia. Analyysia en tehnyt, mutta teksti jäi mieleen. Mitä sitten tapahtui? Vuosia myöhemmin törmäsin tähän kirjaan divarissa ja ajattelin ottavani selkoa, että mitä sitten tosiaan tapahtui.

Hotakaisella on selkeästi oma tyylinsä kirjoittaa. Teksti on jollain tapaa selvästi miesmäistä, mutta ei pelkästään miehille suunnattua. Eteen avautuu ihan uusi maailma. Ainutlaatuinen tilaisuus kurkistaa yhden miehen pään sisäpuolelle. Teksti on ironista ja vakavaa, jossa on ripaus äijäilyhenkeä. Lauseet ovat lyhyehköjä ja koruttomia, mutta pystyvät kertomaan paljon. Mitään ei väännetä rautalangasta, mutta ei jätetä liian avoimeksikaan. Kerrassaan miellyttävää lukea.

Romaaniin on ripoteltu paljonkin yhteiskunnallista kritiikkiä ja minusta jo päähenkilön nimivalinta (Matti Virtanen) alleviivaa sitä, kuinka meissä jokaisessa on hiukan mattivirtasta. Hotakainen irvailee perusomakotitalounelmalle - asunnon pitää olla halpa, järven rannassa, kaupungissa hyvien kulkuyhteyksien päässä ja mukavan perinteinen. Ei ole yllätys, että Matti päätyy rintamamiestaloon. Sivujuonena Juoksuhaudantiessä kulkee myös suomalaisen holhousyhteiskunnan kritiikki tupakasta ja hiukan avioeron seurauksistakin.

Henkilöhahmot ovat täynnä tragikomiikkaa ja ironiaa. Erinomaisesti rakennettuja yliampumatta. Sopivan yleistäviä, jotta jokainen voi löytää jostakusta palan itseään. Jotkut hahmot osaavat myös yllättää. Pidän kovasti siitä, kuinka jään kiinni omista ennakko-odotuksistani, jotka rakentuvat omien ennakkoluulojeni pohjalta. Ylikonstaapeli Kalliolahti pääsi todella yllättämään. Saitpas nenillesi, Morre!

Loppukaneettina voisi todeta, että tämä oli melkein yhtä hyvä Finlandia-voittaja kuin tämänvuotinenkin voittaja. Pitäisiköhän lukea näitä Finlandia-palkittuja enemmänkin?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti