18. marraskuuta 2008

Sofi Oksanen: Puhdistus (2008)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 380
Pisteet: 5/5
Mistä minulle: oma ostos

Ikääntynyt Aliide Truu asuu yksin taloaan Viron maaseudulla. Maa on itsenäistynyt edellisenä vuonna ja maareformi on alkanut. Vanhan naisen arjen katkaisee pihalle pyörtynyt parikymppinen Zara. Tultuaan tajuihinsa Zara kertoo pakenevansa väkivaltaista miestään. Kohtaaminen nostaa Aliiden mieleen repivät muistot nuoruuden traagisesta rakkaudesta ja valinnoista, jotka sinetöivät hänen lähimpiensä kohtalon. Omiin epätoivoisiin ratkaisuihinsa pakotetun Zaran tilanne puolestaan osoittaa, että vaikka aika on toinen, vaino ei ole loppunut, muuttanut vain muotoaan.
Puhdistuksen syvintä ydintä on petos, johon epätoivoiset tunteet ajavat. Romaani avaa myös Viron vaiettua lähihistoriaa yhden suvun kokemusten kautta.
Kirja antaa äänen sodan, kommunismin ja sorron uhreille. 1940-luvulla koettujen nöyryytysten ohella teoksessa nousee esiin nykynaisiin epävakaissa yhteiskunnallisissa olosuhteissa kohdistuva hyväksikäyttö.

Oma arvio:

Hiukan nolostellen tunnustan, että Sofi Oksanen on pitkään kuulunut niihin "pitäisi lukea" -kirjailijoihin, mutta kun en vai ole saanut aikaan. Hänen aiemmasta tuotannostaan sekä Baby Jane että Stalinin lehmät kiinnostavat kovasti, mutta en ole ehtinyt niihin tarttua. Ehkä tulevaisuudessa...

Päädyttyäni kirjakauppaan töihin, ostin ensimmäisenä paljon kehutun Puhdistus -romaanin. Se ei vielä silloin ollut virallisesti Finlandia-ehdokas, mutta ehdokkuutta pidettiin varmana (ihan kuten Tervonkin kohdalla...). Ehdokkuushan sitten sieltä napsahti enkä yhtään ihmettele.

Puhdistus oli mahtava teos! Taitavaakin taitavammin Oksanen liikkui eri ajoissa, paikoissa ja henkilöissä. Näkökulmat olivat moninaisia ja toivat monia ulottuvuuksia henkilöhahmoihin. On aina hedelmällistä tarkastella hahmoa X muiden hahmojen silmin. Zara, Aliide, Hans, Inger... Upeita hahmoja. Eivät läpeensä hyviä, eivät läpeensä pahoja. Rumankauniita niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Aitoja ihmisiä, todentuntuisia. Tämä olisi voinut olla ihan faktateos - ja omalla tavallaan varmasti onkin.

Etenkin Aliide Truun hahmo miellytti. Ensivaikutelma lempeästä, hiukan arasta, herttaisesta mummelista alkoi särkyä mitä pidemmälle tarina eteni. Tilalle muodostui toisenlainen Aliide, jonka kasvuprosessi näytti miten Aliidesta tuli sellainen kun hän oli ja miksi hän teki tiettyjä ratkaisuja. Aliidessa oli monta erilaista puolta ja ajoittain epäilin, että tuliko hän hulluksi. Epäilykseni eivät saaneet vahvistusta, mutta eivät mitään, mikä olisi kumonnutkaan tulkintaani.

Sofi Oksanen kikkailee taitavasti yksityiskohdilla ja liittää ne hienosti isoon kokonaisuuteen. Lihoissa liikkuvat kärpäset, yrttien tuoksut, takkuiset hiukset... Kaikki pienet yksityiskohdat rakentavat suurta palapeliä, jonka tuloksena on kuva naisten välisestä kilpailusta, sodasta, pakoilusta, epätoivoisista ratkaisuista ja rakkaudesta. Parasta oli se, että Oksanen ei mässäillyt raakuuksilla, mihin monet julmaa aihepiiriä käsittelevät kirjat (elokuvista puhumattakaan...) sortuvat. Oksanen kuvasi juuri sen verran kun oli tarpeen. Loput hoiti mielikuvitus, joskus turhankin tehokkaasti. Minusta tässä kirjailija osoittaa kunnioitusta lukijaansa kohtaan - kaikkea ei tarvitse vääntää rautalangasta.

Loppu jäi Puhdistuksessa osin avoimeksi, osin suljetuksi. Jälleen Oksanen laskee lukijan oman tulkinnan varaan. Ainoa seikka, mikä tässä vaiheessa kiukuttaa, on se, etten ehtinyt näkemään tätä näytelmänä. Ehkä uusintaesityksiä on luvassa, kun Oksanen voittaa Finlandia-palkinnon?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti