6. marraskuuta 2008

Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä (1941)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 518
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos

Arkeologian tohtorin ja Elisabetin perheidylliin tunkeutuu sopimaton salaisuus, joka on peitettävä säädyllisyyden pumpuliin. Toisaalla tohtorin sisar, taidekriitikko Naimi palaa kahdenkymmenen vuoden takaiseen avioliittoonsa ja alistuu narriksi sadistisen puolisonsa julmassa leikissä. Yhteiskunnan asettamat rajat ja kielletty aistillisuus, moderni ja mennyt aika ovat romaanin sivistyneistölle sovittamaton ristiriita.
Tragedian näyttämöksi avautuvat 1930-luvun lopun helsinkiläiskodit ja maaseudun kesähuvilat, joiden kuvaus on kulttuurihistoriaa, maalaustaidetta ja runoutta. Mutta yhtä taitavasti kertoja liikkuu romaanihenkilön iholla, tulkitsee pienimmänkin värähdyksen kasvoilla ja paljastaa tekojen alhaisimmat pyyteet.
Vuonna 1941 ilmestynyt Säädyllinen murhenäytelmä aiheutti aikanaan pahennusta kuvatessaan tunnistettavia kulttuurivaikuttajia säälimättömän ironisesti, ja romaani voitiin julkaista sensuroimattomana vasta vuonna 1995. Tuolloin ilmestyi ensi kerran myös jatko-osa Kadotettu puutarha. Huikea, jo klassikoksi vakiintunut teospari on romaanitaidetta loistavimmillaan.

Oma arvio:

Sallan lukupäiväkirjassa oli aikanaan loistava arvio Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä -teoksesta. Klassikon nimi oli entuudestaan tarrautunut mieleeni ja Sallan arvio toi lisää pontta sille; tämä pitää lukea mahdollisimman pian. Heh. Ja melko tasan vuosi siinä meni, että sain vihdoinkin aikaiseksi.

Koko lukuprosessin ajan suhtautumiseni oli hyvin kaksijakoista (ja jo sellainen on aika hämmentävä kokemus). Yhtäältä tiedostin teoksen taustat, klassikkoaseman, erittäin upean kielenkäytön ja viiltävän, mutta hienostuneen ironian. Toisaalta kuitenkin pitkät lauserakenteet, aavistuksenomainen pitkäpiimäisyys ja ajoittainen rumuuden raju korostaminen puuduttivat. Etenkin alku oli minusta varsin raskas.

Teos rakentuu ennen kaikkea henkilöhahmojen varaan. Tohtori, Elisabet, Naimi, Artur ja Arturin äiti ovat ne keskeisimmät. Ihastuttavan erilaiset, mutta kuitenkin samaa luokkaa ja jotakin samankaltaisuutta. He olivat myös tunteita herättäviä. Lukijana helposti kiristeli hampaitaan henkilön ajatuksille ja teoille.

Tohtorin ja Elisabetin perheidylli oli todellakin idylliä isolla i:llä. Tohtori syytti Elisabethia "vanuelämästä", mutta ei itsekään osannut pyristellä siitä irti. Elisabetin hahmo oli todella mielenkiintoinen. Kuvaus hänestä oli pehmeää, herkkää, tyttömäisyyttä... Elisabet tuntui olevan kuin haurasta lasia. Hänen toimintansa antoi kuitenkin erilaisen naisen kuvan. Hän todella hallitsi perhettään ja aviomiestään, teki ratkaisut joihin tohtori ei pystynyt ja ehdotti jopa varsin radikaalia ajatusta - aborttia.

Tohtoria taas teki mieli ravistella. Hänestä jäi hiljainen, hiukan tossukkamainen kuva. Herää, hyvä mies, haavemaailmastasi! Tohtori tuntui elävän ihan jossakin toisessa sfäärissä kuin muu maailma. Kovin miehekästä kuvaa hänestä ei saanut, eikä kovin isällistäkään.

Naimi häiritsi henkilöhahmona minua kaikkein eniten. Romaanin ensimmäisen osan kylmä ja kova Naimi tuntui tietyllä tapaa mahtavalta ja ihailtavalta hahmolta. Ja sitten - hupskekkaa! - Naimista tuleekin maalattu narri, jonka kylmyydestä ja kovuudesta ei ollut jälkeäkään. Mitä helvettiä oikein tapahtui? Hän kohtasi miehensä Arturin 20 vuoden jälkeen, mutta siltikin... Naimin muutos ei tuntunut uskottavalta, ja koko hahmorakennelma sortui. Naimi ikäänkuin meni pilalle.

Artur ja hänen äitinsä olivat raivostuttavia kaikessa ylemmyyden tunnoissaan. Arturin itserakkaus suorastaan kuvotti - ja pisteet Hämäläiselle siitä, että hän onnistui kuvaamaan sen niin taitavasti. Hän onnistui murtamaan Naimin (mutta siitä huolimatta Naimin sortuminen ei ollut uskottavaa - alun vahva Naimi oli liian vahva) ja oli täysin äitinsä pauloissa. Arturin ja äitinsä suhde oli jopa perverssi jollakin henkisellä tasolla. Äidin vanhuus ja sen myötä tuleva ailahtelevaisuus oli uskottavaa ja jälleen taitavasti kuvattua.

Kaiken kaikkiaan Säädyllinen murhenäytelmä jätti kasan ristiriitaisia tunteita. Tietyllä tapaa pidin siitä, ja tietyllä tapaa en pitänyt. Taitavaa vittuilua koko kirja. Tulipahan luettua. Ehkä jossakin vaiheessa innostun tarttumaan jatko-osaan, Kadotettuun puutarhaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti