28. syyskuuta 2008

Voltaire: Candide (1759)

Candide
Suomennos: J. A. Hollo
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 134
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: kirjasto

Takakansi:

Suuri valistusfilosofi Voltaire kirjoitti ikivihreän satiirisen romaaninsa Candide kypsinä vuosinaan, jolloin hänen oma näkemyksensä elämästä oli jo kiteytynyt. Romaanin vilpitön ja naiivi sankari harhailee ympäri maailmaa aina Amerikkaa ja Eldoradon kultamaata myöten ja kohtaa matkoillaan kaiken pahan, mikä siihen aikaan ihmistä saattoi kohdata. Hänen sinisilmäinen optimisminsa ei silti ota murentuakseen, vaan muuntuu uskoksi työn siunauksellisuuteen.Candidessa Voltaire antaa reippaita sivalluksia melkein kaikille aikansa ilmiöille. Me taas voimme tätä lähes kaksi ja puolisataa vuotta vanhaa riemastuttavaa satiiria lukiessamme todeta, että vähän on maailma muuttunut, ihminen ei nimeksikään.

Oma arvio:

Tyylillisesti tästä tuli ensimmäiseksi mieleen Don Quijote; ironisuus, yhteiskuntakriittisyys ja tapahtumarikkaus. Candiden ja Don Quijoten hahmoissa on kuitenkin eroja. Don Quijote on hullu mutta viisas. Candide taas on sinänsä järjissään, mutta tuota sinisilmäistä optimismia kutsuisin lähinnä tyhmyydeksi.

Tarina kietoutuu lähinnä kärsimysten ympärille. Hahmot, Candidea lukuunottamatta, kilpailevat siitä, kuka on kärsinyt eniten. Kärsimysten ja vastoinkäymisten luettelo sai minut lukijana lähinnä virnistelemään eikä empaattisuuteni oikein herännyt henkiin. Tosin satiireja harvemmin on tarkoitettu empatiaa herättäviksi teoksiksi.

Yhteiskuntakriittisyys näkyy Candidessa varsin voimakkaasti eri hahmojen toimintatapojen kautta. Hyvään ei vastata hyvällä, nainen lankeaa helposti prostituoiduksi, munkit ja papit ovat tekohurskasta sakkia, ruoskiminen ja muu väkivalta heikoimpia kohtaan on hyväksyttävästi arkipäivää, hallitsijat ja valtaapitävät ovat heikkoja ja tyhmiä, ja ihminen ei ole koskaan saavuttamaansa tilaan tyytyväinen - edes tarujen Eldoradossa.

Candide oli sinänsä ihan viihdyttävä ja varsin nopealukuinen teos (toisin kuin massiivinen Don Quijote, josta luin vain ensimmäisen osan). Mitään kovin suuria ajatuksia tai tuntemuksia romaani ei minussa herättänyt, vaikka tarinan lopussa onkin hyvin rautalangasta väännetty opetus, jonka toteaa filosofi Martin: "Tehkäämme työtä viisastelematta, se on ainoa keino saada elämä siedettäväksi."

Käteen jäi lähinnä 'tulipahan luettua' -olo.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti