28. syyskuuta 2008

Ulla-Maija Peltonen: Muistin paikat – Vuoden 1918 sisällissodan muistamisesta ja unohtamisesta (2003)

Kustantamo: SKS
Sivumäärä: 330
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: kirjasto

Kirjan takakansi:

Miten suomalaiset jatkoivat elämäänsä vuoden 1918 traagisen sisällissodan jälkeen? Mitä tapahtumat läheltä kokeneet lapset ja nuoret, miehet ja naiset kertovat sodan jäljistä? Miten vaikeaa historiaa käsiteltiin virallisissa ja epävirallisissa muistoissa?
Todellisuudessa sisällissota jatkui muistojen rintamilla. Väkivaltaiset kuolemat ja hävinneen puolen vainajien kohtelu synnyttivät muistamisen ja unohtamisen valtataistelun. Muistoilla on monta tasoa ja ne ilmenevät myös konkreettisesti. Sisällissodasta on säilynyt runsaasti näkyviä merkkejä ympäri Suomea asutuskeskuksissa, hautausmailla ja metsissä. Hautapaikkoja ja muistomerkkejä esittävien karttojen avulla tutkimuksessa osoitetaan, miten vuosi 1918 on näkynyt maisemassa eri aikoina.
Tutkimuksen keskeisiksi teemoiksi nousevat moraalin, koston ja anteeksiannon kysymykset. Se avaa runsaasti näkökulmia sotaan ja lisää ymmärrystämme itsenäisen Suomen vaikeimmasta traumasta.
Tutkimus perustuu arkistojen muistitieto- ja perinneaineistoihin, haastatteluihin, sisällissodan aikaisiin kirjeisiin, koululaisten välittömästi sodan jälkeen kirjoittamiin aineisiin ja piirustuksiin sekä viranomaisdokumentteihin.


Oma arvio:

Minulla oli tähän hieman kaksijakoinen suhtautuminen. Toisaalta sisällissodan muistot ja tunnelmat kiinnostivat paljon, lähinnä Täällä Pohjantähden alla lukukokemuksen vuoksi. Toisaalta taas aihe tuntui kovin kaukaiselta. Suvussamme/perheessämme ei ole sisällissodasta juuri puhuttu eikä politiikkakaan ole juuri ollut esillä. Voisinko todella ymmärtää, mitä tapahtui?

Kirjan rakenne ja tyyli oli jotenkin sekavan tylsähkö. Jako oli otsikkojen mukaan selkeä, mutta sisältö jollakin tapaa tasapainoton. Välillä oli paljon faktaa, sitten taas hypättiin uskonnollis-filosofiseen moraalipohdintaan. Tutkimuksen pääpaino tuntui olevan selkeästi punaisissa ja tavallaan tekstistä huokui sinnepäin kallellaan oleva puolueellisuus ja myötätunto. Ei siinä sinällään mitään väärää tai yllättävääkään ole. Hävinneen osapuolen kohtelu harvemmin on järin kunniakasta, eikä Suomen sisällissota ole poikkeus. Jotenkin kuitenkin odottaisi tutkimukselta puolueettomampaa sävyä.

Ajatuksia herättävä tämä teos kyllä oli. Etenkin kirjeet ja lasten tulkinta sodasta aiheuttivat tässä lukijassa vilun väristyksiä. Sodasta ei tosiaan maalata kunniakasta ja hienoa kuvaa. Sota on kärsimystä kaikille osapuolille, ja sen jälkiä korjataan vielä vuosikymmenien ajan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti