28. syyskuuta 2008

Rosa Liksom: Tyhjän tien paratiisit (1989)

Kustantamo: WSOY
Pisteet: 1½ /5
Mistä minulle: kirjasto

Takakansi:

Tyhjän tien paratiisit on Rosa Liksomin julmin ja armottomin kirja. Olavi Jama, Kaleva.
Yksinkin emäntä lopettaa juopon isännän hirvikiväärillä eikä siitä sitten sen enempää. Marja-Liisa Lappalainen, Ilta-Sanomat.
Poliisi vie kahvit juotuaan ruumiin jätesäkissä ja emäntä jää valmistelemaan heinätöitä. Hannu Kylkisalo, Demari.
Ihmiset käyvät painonvartijoissa ja syövät kuin pedot. Kalervo Toiviainen, Pohjolan-Sanomat.
Nainen-mies -fiksaatiossaan Liksomin henkilöt seuraavat sitä haaraa, jossa nainen kasvattaa itselleen munat. Kimmo Oksanen, Itä-Häme.
Pateettisten kertojien ja kuoliaaksinaurattajien maassa Rosa Liksom on outo lintu, tervetullut poikkeus. Heikki Saare, Hyvinkään Sanomat.
Naisen joka tunkee 27 v-alkuista vajaan kolmen sivun tarinaan on oltava hyvä kirjoittaja. Rosa Liksom on. Janne Riihikallio, Tiedonantaja.
Varteenotettavan kirjailijan Liksomista tekee jo novellin muodon häikäilemätön muokkaaminen. Matti Kanervala, Warkauden Lehti.
Tämä proosa ei ole verkkaista, pitkäpunttista epiikkaa vaan se lyö armotta heti palleaan. Erkka Lehtola, Aamulehti.
Rosa Liksomin asenteella pystyisi puristamaan Päätalon Iijoki-sarjan kymmenelle sivulle. Jorma Jortikka, Ylä-Vuoksi.
Tyhjän tien paratiisit -kirjan voimakas lumo perustuu Rosa Liksomin valtavaan myötätuntoon. Hän ottaa syleilyynsä, sydämeensä, kaikki onnettomat syntisensä. Hän kärsii heidän tuskansa ja rakastaa heidän haavoittuvia, herkkiä, kaltoin kohdeltuja sielujaan. Antti Hyryn tavoin Rosa Liksom paljastaa suomalaisen identiteetin erityispiirteen: äärimmäisen herkkyyden ja sulkeutuneisuuden yhdistelmän. Anne Fried, Virke.
When I was a teenager I used to go to the local dancehall where I did the tango. Rosa Liksom, The Face.


Oma arvio:

Välillä sitä käy mielessä, että lukeekohan sitä ylipäätään samaa kirjaa, mistä kirjan takakansiteksti puhuu. Hyvä kirjoittaja? Lyö armotta palleaan? Voimakas lumo? Puhutaanko tässä tosiaan Tyhjän tien paratiisit -novellikokoelmasta?

Ennen tähän kokoelmaan tarttumista, muistelin lukiossa lukemiani Liksomin novelleja. Muistan ihailleeni Liksomia kovasti ja mielessä siinsi jo haave kirjailijanurasta jolla kirjottaisin samaan tyyliin. Odotukset olivat siis korkealla tarttuessani innokkaasti Tyhjän tien paratiisit -kokoelmaan.

Putosin varsin kovaa ja turhan korkealta. Symbolista takamustani rääkättiin vielä viemällä minua kuoppaista tekstikokoelmaa pitkin. Liksomin novellit olivat tosiaan julmia ja armottomia, mutta luultavasti eri tavalla kuin Olavi Jama tarkoitti. Joukossa oli muutama hyvä, kaksi helmeä ja ihan vitusti huonoja (käytin v-sanaa ihan vain Liksomin pastissina).

Suomalaisessa taiteessa tunnutaan arvostavan likaisuutta ja tietynlaista groteskiutta. Kotimaisissa elokuvissakin seksikohtauksetkin tehdään mahdollisimman ällöttäviksi kuvattuna (tätä kai jotkut sanovat realismiksi - ties kenen makuuhuoneista ovatkaan hakeneet innoitusta...); ollaan hikisiä, lihavia, hetekaa natisutetaan kovasti ähkien ja puhkien.

Liksom tekee saman mutta vain proosallisesti. Kaikki on likaista ja ällöttävää. Kiroillaan ja ollaan kovia. Taiteellinen silaus annetaan jollakin älyttömillä ratkaisuilla, yllättävillä lopuilla ja kuolemalla. Vittu, vittu ja vittu. Siinä vasta voimaa!

Teini-ikäisenä tämä olisi varmaan kolahtanut. Olisin ihaillut joissakin novelleissa huokuvaa naivistisuutta ja sitä, kuinka erikoisesti Liksom kuvaa epätoivoa. Kuten siinä novellissa, missä leskeksi jäänyt nainen tuijottaa makuuhuoneen katossa olevaa peiliä, hajottaa sen ja tanssii sirpaleissa. Onko minusta tullut kyynikko vai turhan kriittinen?

Todellinen helmi oli niissä novelleissa, mitkä yllättivät aidosti ja tavallaan hauskasti. Kun lukijan alta vedetään matto ja hän jää kiinni omista ennakkoluuloistaan, voidaan yllätyksen sanoa todella onnistuneen. Harmi, että Liksom onnistui tässä vain yhden novellin aikana. Tosin... Läheskään kaikki kirjailijat eivät onnistu siinä ikinä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti