28. syyskuuta 2008

Pirkko Lindberg: Candida (1996)

Candida
Käännösvuosi: 1998
Kustantamo: Like
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: kirjasto

Takakansi:

Lumimyrskyn riepottelemana uudenvuodenpäivänä vuonna 1975 löytyy fennoeurooppalaisen herraskartanon portailta vastasyntynyt tyttölapsi käärittynä The European -sanomalehteen. Hänen kasvatusisänsä, paroni Tancred Torn och Taxar, joka on lukenut Voltairen Candidea, antaa viattomalle lapselle nimeksi Candida. Tyttö kasvaa ja rakastuu kasvattiveljeensä Kunoon, mutta romanssi saa äkillisen lopun. Candida ajetaan pois kotoaan, ja hän aloittaa odysseian uudessa, uljaassa Euroopassa.
Armeijan käytyään (upseeriainesta!) Candida yrittää pankkineidin uraa, mutta pankki menee nurin. Sitten hän ajatuu professori Panfloskin avustuksella toimittajaksi ja sitä kautta ottaa pestin Bosniaan, jonka kauheuksista Candida selviää kuin ihmeen kaupalla jatkaakseen vaiheikasta matkaansa aina Euroopan Suurparlamentin jäseneksi saakka.
Pirkko Lindberg liikkuu sulavasti vallattoman kertomuksen ja terävän satiirin, koomisen ja epätoivoisen välimaastossa. Lindberg on Voltairen jalanjäljillä, mutta hänen tyylitaiturointinsa ja pulppuava fantasiansa tekevät tekstistä ehdottoman omaleimaisen.

Pirkko Lindbergin Candida oli ehdolla vuoden 1997 Finlandia-palkinnon saajaksi.

Oma arvio:

Olin aluksi siinä käsityksessä, että tämä on parodia Voltairen Candidesta, mutta näin ei ollutkaan. Candidassa on toki jotain parodian aineksia, mutta Candidea tämä ei parodioi. Voisi sanoa, että tämä on lähinnä pastissi Candidesta; juoni ja idea ovat samat, kertoja kertoo tarinan naiviin sävyyn (Lindbergin kertoja ehkä hitusen ironisempi kuin Voltairen).

Candidan hahmo jollakin tapaa ärsytti koko kirjan ajan. Hän tietysti oli samanlainen optimisti kuin Candide, mutta Candidasta ei huokunut samanlainen tyhmyys kuin esikuvastaan. Candida oli jotenkin itsekeskeinen ja omahyväinen, mutta hän vain puki sen uhrautuvaisuuden ja viattomuuden viittoihin. Candida sortuu useaankin otteeseen pettämään Kunoa (jolle aina kuitenkin vannoo uskollisuutta) ja vetoaa aina ihmisen fyysisiin tarpeisiin.

Sen sijaan sivuhahmot olivat paljon onnistuneimpia. Ystävykset Barbarella (josta tuli ulkonäöllisesti mieleen Jennifer Lopez) ja Baby Boy toivat pirteyttä kirjaan. Etenkin Barbarellan rempseä ja rehellinen olemus, päättäväisyys ja sinnikyys toivat oivan vastapoolin imelälle Candidalle. Cacambo oli hauska stereotypia espanjalaisesta gigolosta, mutta harmikseni oli vain kirjan alkupuolella.

Kokonaisuudessaan Candida ei kuitenkaan juurikaan vakuuttanut. Alku oli ihan hyvä ja siellä näkyi voimakkaammin se sadunomainen kerrontatyyli, joka sittemmin unohtui. Loppu meni suorastaan jo sekavaksi ja sitä leimasi iso hätäisyyden tunne. Tarina piti saada päätökseen äkkiä ja lopputuloksena oli lässähtänyt pannukakku.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti