28. syyskuuta 2008

Marjatta Kalliala: Enkeliprinsessa ja itsari liukumäessä – Leikkikulttuuri ja yhteiskunnan muutos (1999)


Kustantamo: Gaudeamus
Sivumäärä: 342
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: kirjasto

Enkeliprinsessa ja itsari liukumäessä tarkastelee lähietäisyydeltä 1990-luvun päiväkotilasten leikkejä: Mitä lapsille kuuluu aikana, jota luonnehtii epäroiva kasvatuskulttuuri, aikuisuuden ja lapsuuden rajan hämärtyminen sekä katkelmallisuus niin työelämässä kuin ihmissuhteissakin? Mitä kätkeytyy enkeliprinsessan, leikki-itsarin, kilpikonnakodin, porttinuijan, lätkäfudiksen tai power rangersien taakse? Yhteiskunnan rakenteet sekä muuttuva aikuisuus ja lapsuus näkyvät lasten leikeissä vuoroin paljaina, vuoroin peitetymmin.

Teoksen kansantieteellinen näkökulma laajenee kulttuurintutkimuksesta kasvatustieteeseen ja sosiologiaan. Se on tarkoitettu kaikille, joita leikki ja lasten maailma kiinnostavat. Erityisen mielenkiintoinen se on pienten lasten vanhemmille ja isovanhemmille sekä päiväkotihenkilöstölle ja muille varhaiskasvatuksen ammattilaisille. Kirja soveltuu myös oppikirjaksi yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa.

Oma arvio:

Pääsen jälleen toistamaan itseäni; äärimmäisen kiinnostava tenttikirja jälleen. En tosin tiedä, kuinka hyvin tämä olisi kolahtanut, jos ei olisi omaa lasta. Entisenä lastenhoitajana, nykyisenä äitinä ja tulevana opettajana (vaikkakin en varhaiskasvatuksen parissa) tunnuin olevan kirjan kohderyhmää melkoisen täydellisesti.

Asiat etenivät kirjassa hyvin ja selkeästi. Aluksi pohditaan 1950-luvun yhteiskuntaa ja verrataan sitä 1990-lukuun. Nämä kaksi vuosikymmentä vertautuvat toisiinsa koko kirjan ajan.

Yhteiskuntavertailujen jälkeen esitellään tutkimusongelma, -menetelmä ym. Sen jälkeen leikit jaetaan neljään peruskategoriaan. Kategoriat on luonut Roger Caillois. Kategoriat ovat agon, alea, mimicry ja ilinx. Kilpailu, sattuma, kuvittelu ja huimaus. Kalliala huomauttaa, että aivan kaikki leikit eivät mahdu noiden neljän kategorian sisään, mutta valtaosa kuitenkin. Jokainen osa esitellään huolellisesti ja vertailua 50-luvun ja 90-luvun välillä tapahtuu jälleen.

Kun tutkitaan leikkejä, ei voi ohittaa leluja. Perehdytään lelujen merkitykseen ja asemaan (jälleen vertailua). Tämä pätkä kolahti minuun etenkin äitinä. Paljonko lelut lopulta merkitsevät?

Tutkimuksessa pohditaan leikin sosiaalisuutta, leikin maailmaa, aikuisten (vanhemmat, päiväkodin henkilökunta) suhtautumista leikkiin ja lopuksi on yhteenveto leikkikulttuurin muutoksen suunnista.

Enkeliprinsessa ja itsari liukumäessä oli hyvin ajatuksia herättävä. Teos ei pyri tuomitsemaan ja on varsin armollinen vanhempia kohtaan. Loppujohdanto ei kuitenkaan maalaa kovin valoisaa kuvaa leikkikulttuurin tulevaisuudesta. Lelukeskeisyys kasvaa, yhteisölliset pihaleikit ovat katoamassa ja leikkilorut ovat unohtumassa. Television turmeleva vaikutus on kuin punainen huutomerkki jatkuvasti pään päällä, syystäkin. Jotta ei heittäydyttäisi liian synkeiksi, antaa Kalliala pientä toivoa luottamalla lasten sopeutuvaisuuteen.

Vertailu 1950-luvun ja 1990-luvun välillä tehtiin mielenkiintoisesti. Kummastakin vuosikymmenestä löydettiin puolensa eikä aikaa kullattu sokeasti. Lukijana minulle ei jäänyt tunnetta, että olisi parempi palata 50-luvun tiukempaan malliin. Vuosikymmenet ovat hyvin valittuja ääripäisyytensä takia.

Tyttöjen ja poikien leikkierot osattiin ottaa huomioon. Oli mielenkiintoista huomata, että peruskiinnostus ei ole näiden vuosikymmenien välillä muuttunut; tyttöjen leikit ovat edelleen ihmissuhdepainotteisia, pojat taas keskittyvät toimintaan. Esille muistettiin tuoda myös lelupohdintaa; mitä merkitsevät barbit ja aseet?

Lopuksi hän ottaa kantaa myös mahdolliseen oppivelvollisuusiän alentamiseen: "On perusteetonta optimismia uskoa, että kuusivuotiaiden leikille kyettäisiin luomaan ihanteelliset olosuhteet oppivelvollisuuskoulussa, kun ei siihen ole kyetty päiväkodeissakaan, jossa leikkiä kuitenkin pidetään keskeisimpänä toimintamuotona. Leikin mainitseminen opetussuunnitelmassa ei tähän riitä, eikä aikuisen ohjaaman kirjain-, sana- tai lausepelien nimittäminen "lukuleikeiksi" korvaa menetettyjä mahdollisuuksia pitkäkestoisiin kuvitteluleikkeihin."
Suosittelen tätä lämpimästi vanhemmille ja toki kaikille leikkikulttuurista kiinnostuneille.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti