28. syyskuuta 2008

Juhani Aho: Juha (1911)


Kustantamo: SKS
Sivumäärä: 187
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Kun Juha ilmestyi (1911), oli Juhani Aholle (1861-1921) jo vakiintunut selkeärajainen kansalliskirjailijan rooli. Romaania edelsi Rautatien lempeä pienoisrealismi, Yksin ja Helsinkiin -kirjojen suorasukainen suhde todellisuuteen, lastujen luonnonlyriikka, Panun myyttiseen menneisyyteen etsiytyvä kansallisromantiikka ja monien kirjojen kansallistunnot. Kaikkea tätä on mukana Juhassa, mutta samalla Aho siinä "murtautuu ulos kuorestaan ja rikkoo sekä tutun roolinsa että vakiintuneen tyylinsä", niin kuin Kai Laitinen sanoo esipuheessaan. Poissa on kaikki herkutteleva viipyily. Kertomus etenee vahvana ja ankarana nykyhetkessä, preesensissä.Juha on kolmiodraama, joka näytellään itäisessä Suomessa, kahden maailman rajalla, metsien, vaarojen ja pitkien vesireittien maisemissa. Se kertoo vanhenevan karun korvenraivaajan, hänen nuoren vaimonsa ja rajan takaa tulevan naistenmiehen tarinan, joka päätyy tuhoon. Tarina on klassinen, mutta Aho on siitä rakentanut oman mestariteoksensa. Hän on pystynyt "luomaan tuotantonsa kiinteimmän ja dramaattisimman, niin ihmiskuvauksen, tyylin kuin rakenteen kannalta lujimmin sommitellun romaaninsa". (Kai Laitinen)

Oma arvio:

Juha oli todellakin erilainen muihin lukemiini Ahon teoksiin verrattuna. Erilaisuus ei suinkaan ollut huono asia, vaan itseasiassa varsin virkistävä kokemus ja vahvistaa vain mielipidettäni Ahon kirjallisesta lahjakkuudesta. Siinä missä Rautatie ja Papin rouva olivat tosiaan viipyileviä, luontoa ja ihmisen mieltä peilaavia teoksia, oli Juha tempoltaan hengästyttävämpi, tyyliltään dramaattisempi ja kokonaisuudessaankin hyvin väkevä balladi.

Toisekseen minua viehätti Juhan kieli, mitä muissa Ahon teoksissa en ole huomanut. Tässä nimittäin kieli oli hiukan kalevalaisen oloinen ja lyyrinen. Juhaa luonnehditaan "vääräsääri, väkäleuka" -termeillä, Marjaa puhutellaan 'Marjueksi' ja vanhemmista käytetään 'maammo' ja 'taatto' nimityksiä. Dialogien rytmikin usein kalskahtaa kalevalaiselta ja niissä on aistittavissa jonkinlainen poljentokin.

Juha hahmona oli jotenkin todella sympaattinen ja hellyyttävä. Jotenkin hänestä tuli mieleen lauhkea ja vanhentunut Jukolan Jussi. Juha urhoollisesti odottaa Marjaa vaikka epäilys ajoittain kalvaa mieltä. Yhtä urhoollisesti hän vaimoaan puolustaa ja haluaa kostaa tämän puolesta, ja siksikin Marjan petollisuus Juhaa kohtaan tuntui niin sydäntäsärkevältä. Traaginen loppu antoi jylhän loppusilauksen korpiballadille.

Marjan petollisuudesta huolimatta ei Marjasta saanut läpeensä pahaa kuvaa eikä hän sellainen ollutkaan. Hän katuu ja kuitenkin yrittää parhaansa. Tietyllä tapaa Marjan ratkaisut olivat helppoja ymmärtää, vaikka niitä ei hyväksyisikään.

Shemeikasta Aho maalasi tehokkaasti läpeensä itsekkään naistenmiehen kuvan. Komea, tumma ja tulinen mies - ja koti täynnä entisiäkin heiloja vaan ei vaimoa. Shemeikan surkea loppu ei kuitenkaan tuntunut reilulta, sillä eihän Shemeikka varsinaisesti ilkeä ollut. Varsinaisena olosuhteiden uhrina en kuitenkaan häntä voinut nähdä, toisin kuin Marjan pystyi näkemään (Juhasta puhumattakaan).

Kaikkiaan Juha oli todellakin virkistävän erilainen romaani Juhani Aholta. Klassikkoasemassahan se tämäkin on, eikä syyttä. Uskaltaisikohan katsoa Kaurismäen tulkinnan Juhasta vai pilaisikohan se lukukokemuksen?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti