28. syyskuuta 2008

Juha Seppälä: Suomen historia (1998)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 128
Pisteet: 1/5
Mistä minulle: kirjasto

Takakansitekstiä ei ole nyt saatavilla, sillä kaupungin kirjaston kooditarra on liimattu juuri sen päälle.
Kyseessä on siis postmodernia historiallista kirjallisuutta, parodioivaa sellaista. Kirja jakaantuu kolmeen osaan:
Keisarit ja kuninkaat
Hovimarsalkka
Ruhtinaat käyvät jalan
Lisäksi on pienehkö novelli 'Matolampi'.

Kirjassa keskitytään pienten tarinapätkien avulla irvailemaan historiamme erilaisille merkkihenkilöille; Paavo Nurmi, Isontalon Antti, Toivo Kuula, Saima Harmaja, Kekkonen... Suurimman huomion saa kuitenkin marsalkka Mannerheim, johon osa 'Hovimarsalkka' keskittyy ja joka kattaa suurimman osan koko kirjasta.

Pahoittelen jo etukäteen purkausta, ja korostan, ettei minulla ole henkilökohtaisesti Juha Seppälää vastaan yhtään mitään. Suomen historia vain ohitti kirkkaasti Hannu Salaman Juhannustanssit, jota olen tähän asti pitänyt huonoimpana lukemanani kirjana. Juhannustanssit oli hiukan tylsä, mitäänsanomaton eikä millään tapaa vaikuttava. Suomen historia oli oksettava, tympäisevä, naurettava ja kertakaikkisen surkea.

Mikä kumma siinä on, että parodiaa tehdessä täytyy ottaa välineikseen alatyyliset ilmaisut, seksiseksiseksi, eläimiin sekaantuminen, pissa-kakka -jutut ja viina? Loru sorbusten herrasta ja Barry Trotter -sarja ovat tätä samaa linjaa eikä Suomen historia eroa niistä tässä kohdin mitenkään. Eikö parodiasta saa mitenkään muuten hauskaa? Suomen historiasta tuli mieleen lähinnä "korkeakirjallisempi" yritelmä samana vuonna ilmestyneestä Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjasta. Toisessa on päähenkilönä tavis-Juha ja toisessa Mannerheim. Juttujen taso on täysin sama.

Kyse ei ole siitä, että olisin loukkaantunut juuri Mannerheimin solvaamisesta. Minulle on yksi hailee, kuka tuossa kirjassa oli päähenkilönä. Juttujen tasoa ei olisi pelastanut tavis-henkilö eikä toinen merkkihenkilö. Mannerheim siis näyttäytyy tässä lähinnä alkoholisoituneena öykkärinä, joka himoitsee hevostaan, puhuu karskia kieltä ja on kovasti naisten perään.

Tässä muutamia tekstinäytteitä:

Minä opin tykkäämään hevosista ja sain ensimmäisen oman elukkani. Kun sitä joskus rapsutti hännän juuresta ja se nosti sitä syrjään kuin tilaa tehdäkseen, tuli vilkaistuksi olkapään yli että näkikö kukaan kuinka säämiskähousuissa tökötti.
--
Monilla kentillä olen elämäni varrella kulkenut, sodan ja rauhan töissä, mutta se on sanottava että suurin ilonaiheeni, elämänvoimanlähteeni ja pitkän ikäni salaisuus on ollut reva. Rakkaudesta en mene sanomaan, mutta tavaraa riitti. Ja se oli sama prinsessalla ja piialla. Se maistui aina. Joskus ajattelin että yhtä makoisaa pantiin se sitten böönan haaroväliin tai hakotukin päähän.
 --
Nykäisin Rytiä hihasta ja sanoin että mennääs vähän sivummalle ja ollaan vaikka kusevinamme. Waldeeni, Airo, Linkomies ja Tanneri, ketä siinä oli, jäi katsomaan. En malttanut olla vilkaisematta, suurehko tuppimulkku presidentillä näytti olevan.
(Kaikki tekstinäytteet Hovimarsalkka -osasta)

Kaksi muuta Suomen historian osaa ja novelli 'Matolampi' olivat hillitympää tyyliä, mutta eivät, paria satunnaista tekstipätkää lukuunottamatta, yhtään sen parempia.

Kaiken kaikkiaan koko Suomen historia oli pettymys, vaikka en osannutkaan sille juurikaan odotuksia asettaa. Tunnustan, että pari ensimmäistä sivua marskin alatyyli jaksoi hihityttää, mutta sitten se rupesi tympimään. (Sama kävi aikanaan Juoppohullun päiväkirjan kanssa.)
Voi oksetus!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti