28. syyskuuta 2008

Émile Zola: Ansa (1878)

L'Assommoir
Suomennos: Juha Mannerkorpi
Käännösvuosi: 1947
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 479
Pisteet: 5/5
Mistä minulle: kirjasto

Tässä kirjastokappaleessa ei ollut kansipapereita, joten takakansitekstiä ei taaskaan ole.

Ansa on Zolan Les Rougon-Macquart -sarjan ensimmäinen osa. Tarina sijoittuu 1800-luvun puolivälin Pariisiin ja sen keskushenkilönä on pesijätär Gervaise. Tarina on onneton, kuten tyypillistä naturalistiselle suuntaukselle. Gervaise on romaanin alussa miehensä hylkäämä, nousee loistoon kuin feenix-lintu ja lopulta kaikki romuttuu ja loppu on onneton.

Romaanina tämä oli hieno. Viehättävän yksityiskohtainen  aikalaiskuvaus  ranskalaisesta työläiselämästä, vaikkakin negatiivinen. Voin hyvin uskoa, että todellisuus tuona aikana on pahimmillaan voinut olla juuri tuollaista.

Gervaisen nousu ja tuho on rakennettu uskottavasti ja samalla niin sydäntäriipaisevasti. Se saa lukijan pohtimaan, paljonko syytä oli Gervaisessa ja paljonko ympäristössä ja olosuhteissa.

Mieskuva on Ansassa hyvin negatiivinen. Juoppoja, väkivaltaisia, kieroja juonittelijoita tai onnettomia nyhveröitä. Etenkin Lantier oli niin niljakas ja ärsyttävä hahmo, että tuntui melkein siltä, kuin itse fyysinen kirjakin olisi muuttunut limaisen niljakkaaksi. Coupeausta oli taas alusta asti sellainen tunne, että tässä on jotain hämärää. Mies oli aluksi kuin liian hyvää ollakseen totta. Seppä Goujet taas oli niin onneton mammanpoika, että teki mieli ravistella.

Gervaise itse taas oli hahmona ristiriitaisempi. Toisaalta toimelias ja aikaansaava, mutta toisaalta taas välinpitämätön ja alistuva. Ehkä menestys nousi liikaa päähän ja välinpitämättömyys valtasi mielen? Ja kun alamäki alkoi, niin "antaa mennä vaan" -asenne puhkesi kukkaan. Klassikko tämä lienee osin myös tästä syystä. Gervaisen kaltaisen nousun ja tuhon syyt ja asenteet näkyvät ja tuntuvat tänäkin päivänä.

Nainen on naiselle susi -teema hekumoi tässä kirjassa oikein urakalla. Juonittelu, piikittely, juoruilu, vähättely... Sen naiset Ansassa todellakin hallitsevat.

Riipaisevinta oli kuitenkin tarinan lopussa kerrottu Lalien tarina. Pieni 8v. tyttö huolehtii kahdesta nuoremmasta sisaruksestaan äidin kuoltua isän jatkuvan väkivallan seurauksena. Äidin kuoltua isä siirtyy tyttären pahoinpitelyyn. Lalie ei koskaan valita ja säälittele itseään. Hänen kaikki energiansa kuluu nuorempien sisarusten ja kodin hoitamiseen. Tässä yksi  riipaisevimmista kohtauksista, jossa isä saapuu kotiin kera uudenuutukaisen ruoskan...

Vaahtoa nousi hänen huulilleen, ja hänen keltaiset silmänsä pullistuivat kuopistaan. Lalie huusi ja vaikeroi, hyppi nurkasta nurkkaan, kieriskeli lattialla ja painautui seinää vasten, mutta pitkä, ohut siima tavoitti hänet joka paikasta, pamahti hänen korvissaan kuin raketti ja viilsi hänen ihoonsa kirveleviä juomuja. Oli kuin olisi opetettu villipetoa tanssimaan. Tuo pieni kissa parka hyppeli kantapäät ilmassa kuin tyttö, joka hyppää nuoraa.  Hän oli läkähtymäisillään, ja tajuamatta enää itsekään, mitä teki, pomppi kuin kumipallo. Iskut olivat turruttaneet hänet, eikä hän jaksanut enää etsiä suojapaikkaa. Ja hänen isänsä raivosi kuin hurtta, kyseli, joko hän oli saanut tarpeekseen ja joko ymmärsi turhaksi kärkkyä pakoon.

Teki mieli suorastaan itkeä.

Realismin ja naturalismin tyylisuuntaa edustavat kirjat ovat riipaisseet ja koskettaneet kaikkein eniten. Se kuvauksen hieno taito on jotakin uskomatonta. Hallitaanko sitä enää samallailla? Kirjakaupat ovat toki pullollaan traagisia ihmiskohtaloita Prinsessa Sultanasta (Jean P. Sasson) aina Tiikerin lapseen (Torey Hayden) saakka, mutta niissä ei vain se tunnelma kosketa samoin. Miksi?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti